On niin typerää kirjottaa puolen vuoden takasia juttuja, ettei millään jaksais, mutta ehkä nyt kuitenkin kerron vähän niistä ensimmäisistä päivistä ja viikoista Konstanzissa ja yliopistossa.
Elikkäs, kun olimme viimein saapuneet perille Konstanziin ja olimme saaneet nukuttua ne pitkät ja hartaat päiväunet, läksimme Annelin kanssa kaupungille kiertelemään ja ostelemaan uuteen kotiimme tarpeellisia asioita. Herr Hausmeister neuvoi meille tien muutaman sadan metrin päässä sijaitsevaan kirpputorintapaiseen Fair Kauf -myymälään, josta löysimme kattilan, astioita ja keittiöpyyhkeitä. Se kattila on kyllä hirmu suloinen, sellanen pikkunen valkonen, jossa on jotain kukkia. Tykkään tosi paljon :) Ja se Fair Kauf on muutenkin kiva paikka, sieltä saa laadukkaita palapelejä alle eurolla, neljä oon vissiin tähän mennessä ostanut. Kaupungilla suuntasimme Lago-ostoskeskukseen, jossa ensin odotimme tuskastuttavan kauan vuoroamme puhelinliikkeessä, kuullaksemme vain, että pitäisi mennä asioimaan toiseen liikkeeseen. Joo ei menty, väsy ja nälkä kun kurni ja painoi vähän kaikkien mahoja ja mieliä. Siispä menimme seuraavaksi ruokakauppaan, Aldiin, joka on yksi saksalaisten halpiskauppaketjuista. Sieltä tuli ostettua isot kassit purtavaa ja saksalaiselämämme ehdoton ykkönen; paistinpannu! Vielä pistäydyin Annelin kanssa Woolworthissä (myy suhteellisen halvalla vähän kaikenlaista) hakemassa vielä joitakin tarpeita. Kotona odottikin sitten valmis ruoka, mikä maistui kyllä taivaalliselta pitkän ja ruoattoman päivän jälkeen.
Lauantaina 3. lokakuuta oli Saksojen yhdistymisen vuosipäivä, joka on siellä kansallinen vapaa-/juhlapäivä. Ihmiset pukeutuu sellaisiin tosi übersöpöihin kansallisasuihin. Pojilla on valkoinen kauluspaita, ruskeat/harmaat polvihousut henkseleillä, polvisukat ja ehkä sellainen lätsähattu. Tytöillä taas on sellainen "Maijan karitsa"-alppityttömekko esiliinalla, polvisukat ja mustat kengät. Ja hiukset letitettyinä. Niiiiin ihanan näköistä :)
Koska yhden oli määrä päästä lentokentälle Friedrichshafeniin tuli meille pienoinen ongelma, koska lentokenttäbussi ei kulkenutkaan. Nooh, aamusta sitten läksimme kaupungille katselemaan, josko sinne kentälle jollain konstilla pääsisi. Turisti-informaatiossa jouduin ensimmäistä kertaa ottaa saksankieleni käytäntöön ja ihme kyllä tulin sen verran ymmärretyksi, että saimme ohjeet kentälle. Ensin katamaraanilla järven yli Friedrichshafeniin, sieltä kävellen (juosten) juna-asemalle (kysyin jopa ihmisiltä tietä sinne!) ja niin ennätimme perille ajoissa. Junassa tuli kyllä matkustettua pummilla, kun ajattelin, että lipun voisi ostaa konduktööriltä...Kun sitten illemmalla saavuin takaisin Konstanziin, päätin käydä toteuttamassa yhden suurista unelmistani ja pyörähtää Sveitsin puolella. Eihän se nyt mitenkään suuresti eronnut Saksasta vielä siinä kilometri rajan jälkeen, mutta pikkupääkopassani psyykkasin itseni valtaviin fiilistelyihin. Aaaa, Sveitsi, ihana ihana paikka, niin kaunista ja kaikkea :) Samalla reissulla kävin myös tarkastamassa seurakunnan rukoushuoneen paikan, jotta sinne sitten tulevaisuudessa osaisin. Ja se onkin hyvällä paikalla, vain noin 100 metriä tullista.
Seuraavana maanantaina olikin sitten ensimmäinen päivämme Konstanzin yliopistossa, tosin vasta tutustumis-järjestely-asioidenhoito-mielessä. Paikka, jossa yliopisto sijaitsee on valtavan ihana, sitä nimittäin ympäröi saksalainen metsä! Ja saksalaiset metsät ei kyllä todellakaan ole sukuakaan niille meidän rämesammalpohjaisille, puut-nätisti(tylsästi)-järjestyksessä-teollisuusmäntymetsille. Ei. Saksalaiset metsät on satumetsiä. Sellaisia, minne voi hyvin kuvitella Punahilkan ja Hannun ja Kertun tallustamaan. Niissä nimittäin pystyy kulkea suhteellisen vaivattomasti. Ja ne puut. Valtavia. No mutta joo, nyt eksyn aiheesta. Yliopistolla kokoonnuimme aluksi yhteen luentosaliin kuulemaan jotain esittelyjä ja selittelyjä tms. (se ei tosiaan ollut suomeksi, niin en ihan kaikkea ymmärtänyt) ja lopuksi teimme pienen tasokokeen, jonka perusteella meidät vaihtarit sitten osattiin jakaa omaa saksantasoamme vastaaviin ryhmiin. Sen jälkeen oli pieni paussi, jonka aikana saimme maistaa erästä Etelä-Saksan lempiherkkua, Brezeliä. Se on siis sellainen suolainen rinkilä, jossa on vielä päälläkin ripoteltuna suolaa. Välissä tai jossain taisi olla voita. En oikeinkaan tykännyt, mutta tulipa nyt jotain saksalaista maistettua. Tauon aikana saimme myös omat kansiot lappuineen, karttoineen yms. sekä ostaa bussikortin ja pääsyn viikonlopun kaupunkikierroksille. Sitten taisi olla vielä jotakin yhteistä infoa, ennenkuin pääsimme lähtemään. Illalla piti tulla vielä yliopistolle katsomaan, mihin ryhmään oli testin mukaan päässyt/joutunut. Ryhmiä oli 12, joista 12 siis paras. Testi oli hyvin huijaava. Jouduin ryhmään 11, mikä oli tosi epäreilua, koska en oikeasti osaa saksaa muuten kuin kirjallisesti. Kaikki muut sen sijaan ryhmästään riippumatta osaavat puhua ihan älyttömän hyvin, vaikkei välttämättä ihan kieliopillisesti oikein. Mutta kun minä en osaa puhua edes kieliopillisesti väärin :(
Koko orientaatioviikko oli aikamoista odottelua. Odotettiin, että päästiin täyttämään lappuja, odotettiin, että päästiin näyttämään täytetyt laput tyypeille yms. yms. Yliopistolla ei näitä odottelu-lapuntäyttö-näyttö-tapahtumia lukuunottamatta tapahtunut juurikaan mitään muuta, joku lyhyt kirjastokierros and that's it. Voi tiesti olla, että tässä vaiheessa jo muistikin hieman pätkii... Kuvittelin viikon vähän enemmän orientoivaksi, mutta ei se sitten ihan sitä ollut. Mutta hyvä joka tapauksessa, ettei aivan yksinänsä tarvinnut kaikkia kaupunkiin kirjautumisia tehdä.
Kun sitten päästiin eräiden kieli-instituutin herrojen kanssa juttusille, kertoivat he ryhmän ja pienen haastattelun perusteella, mille saksa vieraana kielenä -kursseille kenenkin kannatti osallistua. Yllätys yllätys minulle ehdotettiin kaikennäköisiä puhumiskursseja kuten Vortrag und Diskussion (esitelmä ja keskustelu), ja sen suostuin sitten ottamaankin. Lisäksi otin ihanan 8 opintopisteen Deutsch mit Filmenin (saksaa elokuvien avulla) ja Landeskunden (maantieto). No tuon esitelmäkurssin jätin sitten kesken jo ensimmäisen tunnin aikana. Tosi raukkamaista, mutten vain voinut jäädä, kun tuli niin valtava paniikki jo sellaisesta pienestä lämmittelyesiintymistehtävästä. Se oli aivan järkyttävää ja ennenkokematonta. Sydän hakkasi vielä pitkään luokasta poistumisen jälkeen ja kyyneleiden pidätys oli vaikeaa. En tajua mikä minuun meni, en ole koskaan kokenut mitään vastaavaa, vaikka esitelmiä on toki pidetty.
Keskiviikkona kävin sitten ensimmäistä kertaa seurakunnan tilaisuudessa, nimittäin rukous- ja ylistysillassa. En tietenkään osannut ensiyrittämällä perille, ja pienen mutkittelun kautta saavuin saliin vartin myöhässä. Mutta tähän on totuttu. Ensivaikutelma oli kutakuinkin: onpas täällä vanhaa väkeä. Tunsin itseni aika nuoreksi ja pieneksi siellä. Kun ilta päättyi, tuli muutamia tyyppejä vähän juttelemaan ja kyselemään, että kukas sinä oikein olet. Suomalaisuuteni aiheutti suunnatonta ihastusta. Joku sitten keksi esitellä minulle Eugenin, joka myös opiskelee kieliä (ranskaa ja venäjän historiaa, itse asiassa on piakkoin valmistumassa) ja olin aikas helpottunut, että siinä seurakunnassa on kuin onkin opiskelijoita :) Eugen on aivan tavattoman reilu ja hyvä tyyppi! Se on ihan mun lemppari täällä. Se sitä paitsi puhuu aika lailla hochdeutschia, niin että sitä ymmärränkin kaikkein parhaiten. Illan päätteeksi hän sitten tarjosi minulle vielä kyydin kotiin.
Perjantaina oli oleva ERASMUS-party, jonne jokaisen oli tarkoitus tuoda oman maansa spesialiteettiruokaa kansainväliseen buffettiin. Me sitten torstai-iltana yhdeksän-kymmenen aikaan alettiin Annelin kanssa tekemään, mitäs muutakaan kuin karjalanpiirakoita. Eihän meillä mitään leivontavälineitä juuri ollut, Anneli kävi naapurista lainaamassa desimitan, mutta muuten turvauduttiin paistinpannuun ja kattilaan. Tykkään paljon leipomisesta, mutta karjalanpiirakoiden kanssa meinaa jo tuskastua. Varsinkin, jos joutuu tekemään asiat moneen kertaan ;) Kahdentoista jälkeen saimme viimeisen pellin uunista. Ja tosi hyviä ja kauniita piirakoita tuli! Kun vielä kolmas suomalaisvaihtari Anssi toi lisäksi munavoita, oli meidän suomalaisten osuus buffetista kyllä aivan bueno. Tosin tyypit ei oikein ymmärtäneet, että sitä munavoita kuuluu syödä niiden piirakoiden kanssa. Niin tosiaan, olin bileissä!!! Waau. Enkä kyllä mene toista kertaa :P En oikein tunne oloani kotoisaksi tuommoisissa menoissa... Mutta voipahan nyt paremmalla omallatunnolla sanoa, etten tykkää niistä :P
Lauantaina oli vuorossa yhteinen opastettu kaupunkikierros. Se oli sellainen kulttuuripläjäys Rathausista, Imperia-neidosta ja kirkoista. Sinä päivänä satoi vettä ja oli tosi kylmä. Toivoin vain koko ajan, että kierros päättyisi pian, jotta pääsisin äkkiä kotiin lämmittelemään. Kierros päättyi kahvitteluun, kakutteluun ja rupatteluun eräässä ravintolantapaisessa.
Sunnuntaina taas lähdimme lautalla naapurikaupunki Meersburgiin, jossa niin ikään teimme kulttuuripainotteisen kierroksen linnoissa ja sen semmoisissa. (taitaa paistaa tekstistä läpi kuinka tarkkaavaisesti joku on kuunnellut...) Viisaudenhammas päätti sinä päivänä alkaa oikein urakalla kasvamaan, joten en tuollakaan kierroksella jaksanut keskittyä niinkään kuuntelemiseen, vaan siihen kipeään ikeneen. Ja tuo hammas muuten vaivasi koko seuraavan viikon ja ylikin sen verran kovasti, että poskeni turposi palloksi ja hampaiden peseminen oli suhteellisen tuskaista puuhaa. Ja nukkuminen sitten vielä enemmän...Harkitsin jo saksalaista hammaslääkäriä tai edes kipulääkettä, mutta tulin siihen tulokseen, etten apteekissa osaisi selittää vaivaani, joten urheasti vain kestin joka hampaanpesun ja välttelin nukkumaanmenoa mahdollisimman pitkään (epäilemättä tosi tehokas keino).
Ai niin, yksi hyvinkin oleellinen syy, miksi en aikoinaan aloittanut tätä blogia järkevään aikaan on se, että oman huoneeni netti ei kuukauteen toiminut juuri ollenkaan. Juuri ollenkaan tarkoittaa sitä, että se toimi joskus hyvällä tuurilla maksimissaan 5 minuuttia, kunnes yhteys taas katkesi. Se oli hieman ärshyttävää. Ja koska nettiin ei läheskään koko ajan ollut pääsyä, halusin hyödyntää arvokkaan nettiajan johonkin aivan muuhun kuin blogiin. No niin, eihän sitä tietenkään olisi tarvinnut välttämättä netissä näitä juttuja kirjoittaa, mutta nääh. Parempi kirjoittaa suoraan tänne, ettei tarvi alkaa miettimään ja pyyhkimään... Eli siis, syy myöhäiseen aloitusajankohtaan ei suinkaan ollut saamattomuuteni, vaan netti, joka ei toiminut!!!
Hmm, ehkä lisään tähän vielä tämmöisen pätkän kahdelta ensimmäisen viikon päivältä, joista olin näköjään jotain ajatusta kirjoittanut oikein paperille asti. Voi nolous.
5.10. "Okei, en oo koskaan ollu hyvä kirjottamaan päiväkirjatyyppisiä juttuja, mutta kun tälläsen kyseiseen tarkotukseen just passelin hmm. muistikirjan sain reissuun mukaan, päätin, että tämä tulee täyteen tekstiä. Ja siitä päätöksestä aion pitää kiinni (tähän väliin iso LOL :DD, en todellakaan oo kirjottanu näiden kahen merkinnä jälkeen mitään), tosin sisällöstä en mene takuuseen...katotaan mitä tulee...
4. päiväni Konstanzissa lähestyy loppuaan. Samalla se on ensimmäinen päivä uudessa, saksalaisessa yliopistossani. Ainakaan vielä ei oo mikään valtaisa kulttuurishokki läimähtänyt vasten kasvoja, eikä paljon odotettu (tai ehkä paremminkin ennustettu) koti-ikäväkään oo päässy vaivaamaan. Vielä. Oikeestaan oon aika ihmeissäni. En saksalaisesta elämänmenosta enkä siitä, että olen vieraassa maassa suht. vieraan kielen ympäröimänä ensimmäistä kertaa elämässäni, vaan siitä, että tuo kaikki ei tunnu mitenkään ihmeelliseltä tai oudolta, tai edes vieraalta. Okei, ihmiset kämppis-Annelia lukuunottamatta on aivan uusia tuttavuuksia, mutta. Ehkä tämä tilanne vain on niin lähellä sitä vuoden takaista, kun aloitin Jyväskylän yliopistossa. Uusi kaupunki, koulu ja ihmiset. Oon kokenu tämän jo. Enää se ei shokeeraa niin...vaikka ollaankin nyt eri maassa, kulttuurissa ja kaukana kotoa."
9.10 "Jos joku on ehtinyt tämän viikon oleskelun aikana tulla tutuks, niin se on bussin perässä juokseminen, joskus onnistuneesti, useemmin ei. Miks pitää olla tommosia busseja mistä on niin helppo myöhästyä?!? Haluaisin pyörän. Vois ainaki juoksemisen suhteen ottaa rauhallisemmin. Ja kun nyt juoksu tuli puheeks, tahtoisin taas oikein tarkotuksella juosta. Ja löytää siihen tarkotukseen sopivan lenkin. Mut ei näy. Pitäis tosin ehkä etsiäkki vähän tehokkaammin (ja tiiän kyllä että -kin -päätteet kirjotetaan yhellä koolla, se vaan näyttää totaalisen typerältä sillä tavalla) Ooh vitsit mitä juttua, en ees viiti lukia ku pyyhkisin ton kaiken kuitenki pois. Koko Konstanzissa ei taia olla oikeita verkkareita. Ainakaan naisille. Ei niitä kyllä taho olla Suomessakaan, joka nyt kuitenki on verkkarikansan asuinsija, joten niin, ei liene ihme ettei niitä oo täälläkään. Siks meinaa vähän ärshyttää että jätin ainokaiseni Suomen kotiin. Niin, Suomen kotiin. Jotenki kummasti osaan sanoa tätä kämppää kodiksi. Jyväskylässä se ei onnistunu ollenkaan. Hmph. Täällä ei oo edes mattoja. Mutta jotenki tätä voi sanoa kodiks. Ehkä se johtuu siitä, että nyt se oikea koti on hiukan verran kauempana. Niin kaukana, että on pakko perustaa paikka, jota voi kutsua kodiksi. Tämän kodin siis jaan nyt Annelin kanssa. Pakko myöntää se minkä Anneli jo ehti todeta: mietitytti aika lailla kuinka kahen niin erilaisen, entuudestaan tutun mut kuitenki varsin tuntemattoman (siis sellasen, josta on jo jonkinmoinen kuva muodostunut, ilman suurempia kontakteja kuitenki. Ja mahollisesti vähän vääränlainenki kuva) tytön yhteiselämä mahtaa onnistua. Annelilta pitää kaiketi kysyä erikseen, mutta mun mielestä elämä ja oleminen on soljunu mukavasti. Vaikka meiän persoonat ja elämäntavat on ku päivä ja yö, on ollu ilo asua Annelin kans ja tutustua paremmin. Anneli on huipputyyppi, toivottavasti se kestää mua ja mun jatkuvaa neuvomista koko vuoden ;) Eilen me tehtiin karjalanpiirakoita seuraavan illan partya varten. "Etwas Landestypisches" piti tuoda mukanaan, ja päätettiin alkaa pakertamaan sitten noita. Naapurinki ovella piti käydä kolkuttelemassa, kun meiän keittiövälineistö jostain kumman syystä on aika köyhä. Mut piirakoista tuli nättejä ja jopa hyvänmakusia (Anssin tekemän munavoin kera aivan prima!) Ne sitäpaitsi loppu tosi nopeesti siitä valtavasta buffet-pöydästä, joka siis notkui eri maiden "herkuista". Bileet ei tosiaan oo Miinaa varten, mutta tulipahan käytyä ja todistettua. Ja sai ainaki mahan täyteen, heh. Tuleekohan kielten puhumisessa samanlainen naks-ahaa-elämys niinku kuullunymmärtämisessä? Toivon todella että asia on niin. Alkaa aina vaan enemmän ja enemmän ärshyttämään, tuskastuttamaan, stressaamaan ja melkeen itkettämään se kun ei saa suustansa mitään (järkevää) ulos."
Semmoista. Koitan saada jotain aikaseks taas jokusen hetken päästä. Siihen asti, näkemiin.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti