Super Deutschland Olé!

Kun ennen vaihtoon lähtöä tajusin, että tulisin keväällä olemaan jääkiekon MM-kisojen kanssa samassa maassa, syttyi minussa suuri hinku ja kipinä toteuttaa yksi monivuotinen haaveeni käydä katsomassa MM-tason jääkiekkoa ja etenkin Leijonien otteita paikan päällä hallissa ja kokea hituinen tuosta MM-huumasta. Koko syksyn ja talven ajatus kypsyi päässäni ja sai lisää pontta kahdesta Sveitsin National League A:n ottelusta, jotka syksyn aikana kävin katsomassa. Mutta koska minulle on tyypillistä suunnitella hauskoja tekemisiä ja matkoja ja tuommoisia sekä vielä pitkän pitkän aikaa harkita, miettiä ja pohtia kannattaako niitä toteuttaa, ja jättää sitten lopulta kuitenkin toteuttamatta, ei lähtöni kisoihin ollut mitenkään varmaa. Noin kolme viikkoa ennen kisojen alkua sain lopulta siirrettyä yltiömäisissä suuruuksissa olevan säästäväisyyteni ja kannattavuuslaskennan jonnekin kauas pois ja ostettua netin lippupalvelusta 2 lippupakettia, jotka sisälsivät kaikki 10 viimeisen kisapäivän 18 peliä Kölnissä. Olipas sekavasti sanottu, by the way. Hintaa tuli sen verran jo itse lipuille, että sitä kyllä sopikin hetki miettiä... Mutta joka tapauksessa nyt kuitenkin ostin ne liput, varasin pedin hostellista ja sain hommattua yhden perutun kimppakyydin jälkeen toisen, en aivan Kölniin, mutta lähelle kuitenkin, josta sitten junalla pääsi semmoisella hinnalla itse Kölniin, että kimppakyyti tuli muutaman kympin kannattavammaksi kuin Deutsche Bahn suoraan Konstanzista.

Lähdin matkaan kello seitsemän aamulla neljän tunnin yöunien jälkeen. Matkustin siis saksalaisen äijän kyydissä kahden muun naispuolisen kanssa. Kimppakyyteily on Saksassa kadehdittavan suurissa mitoissa. Niin kätevä, halpa ja nopea tapa matkustaa suuressa maassa paikasta toiseen, etelästä pohjoiseen, lännestä itään, ristiin rastiin minne vaan. Ja ihan tarpeeksi luotettava, ei minulla ainakaan ollut mitään ongelmaa hypätä vieraan miehen kyytiin. Ehkä itsesuojeluvaistossani on sitten jotain vikaa ;) Autoilimme Saksan moottoriteitä, maksimituntinopeus taisi olla 170 kilsaa, mistä olin kyllä vähän pettynyt. Mutta voi ne Saksan maisemat on ihania, ei meinannu malttaa nukkua ollenkaan, vaikka tiesi päivän pitkäksi, ettei missaisi sitä ohivilistävää kauneutta. Olen kuullut, ettei saksalaiset kuten eurooppalaiset yleensä siedä hiljaisia hetkiä, toisin kuin suomalaiset. Silti taisin itse olla se, jota eniten hämmensi se hiljaisuus, mikä siellä autossa vallitsi. Ääää, miksei nää puhu mitään???

Saavuin Kölniin kahden aikaan iltapäivällä. Ensimmäinen tehtäväni oli löytää Kölnin päärautatieasemalla oikealle laiturille ja oikeaan S-Bahniin, jäädä oikealla asemalla pois, löytää hotelli ja tulla vastaanotossa ymmärretyksi niin, että pääsisin huoneeseeni. (kahdeksi ensimmäiseksi yöksi jouduin ottamaan oikein hotellin, koska tuona viikonloppuna oli se hostelli täynnä) Sitten piti vielä osata takaisin asemalle, oikealle laiturille ja oikeaan S-Bahniin, jäädä oikealla asemalla pois, kävellä hallille ja oikeasta ovesta oikeaan katsomoon siinä ajassa, että ehtisin ajoissa ensimmäiseen, neljältä alkavaan peliin, mielellään vielä hyvälle paikalle. Tapani mukaan jäin asemalla ensin vain paikalleni tuijottamaan ja ihmettelemään, mihin suuntaan tässä nyt pitäisi mennä. Mutta koska minulla mainitusta syystä oli hienoinen kiire päätin lähteä yhteen suuntaan ja random-portaita ylös laiturille. Kai näytin vähän eksyneeltä tai jotain, kun rinnallani tallustava, ilmeisesti turkkilaistaustainen mies kysyi minne minun pitäisi päästä. Kerroin määränpääni ja hän ystävällisesti kertoi laiturin olevan oikea, neuvoi oikeaan junaan, jäi kanssani samalla asemalla pois (vaikkei se ollut hänen alkuperäinen tarkoituksensa) puhui puolestani myyjälle niin, että sain ostettua viikkolipun ja saattoi vielä hotellille, jonne hän aluksi tarjoutui ottamaan taksin. Matkaa asemalta hotellille oli noin 200 metriä, jota Miina ei kyllä varsinkaan taksilla eikä kyllä millään muullakaan moottoriajoneuvolla ajele. Ehdottipa vielä, että voisin aivan hyvin yöpyä hänen luonaan, mutta tälle tarjoukselle nyt kuitenkin sanoin kauniin kiitos ein. Joka tapauksessa tosi avulias ja ystävällinen heppu, joka teki kyllä saapumiseni miljoonakaupunkiin varsin helpoksi. Kiitos Kardo :)

Päivät Kölnissä menivät aika lailla jääkiekon mukaan. Pelejä oli kaksi tai kolme päivässä, ensimmäinen alkoi joko kahdeltatoista tai neljältä (jolloin portit aukesivat puoli kolmelta, huomioitavaa, jos halusi seisomakatsomossa valita ensimmäisten joukossa paikkansa) ja viimeinen loppui puoli yhdentoista aikaan. Ennen pelejä tuli sitten nukuttua, syötyä ja bummailtua siellä täällä ihastelemassa kaunista kaupunkia, missä milloinkin. Kahtena päivänä ei ollut pelejä ollenkaan. Ensimmäisen vapaapäivän vietin Kölner Zoossa. Tosi kaunis, rauhallinen ja rentouttava paikka. Paljon sulosia eläimiä ja tosi magee tropiikkitalo!!! Toisena vapaapäivänä kävin kulkemassa Kölnin siltojen yli, nauttimassa Rheinparkista sekä Flora & Botanischer Garten -puutarhasta. Niin nättiä. Ja pakkohan sitä Kölner Domia oli käydä kuvaamassa oikein urakalla. Kaikkein parasta Kölnissä oli kyllä ne puistot, valtavan ihania.

Niin sunnuntaina siis jouduin siirtymään hotellin yksityishuoneestani 8 hengen makuusaliin Meininger City Hosteliin. Tämä makuusali koostui vessasta ja kahdesta huoneesta, joissa molemmissa oli kaksi kerrossänkyä. Yöpyminen maksoi 17e yöltä, mikä ei tarkoittanut, että yöpyminen olisi ollut jotenkin vastenmielistä. Ei tosiaan, nautin kovasti. Väki vaihtui lähes joka päivä, henkilökunta oli ystävällistä ja rentoa, all you can eat -aamupala, tosi kattava ja herkullinen vain 4e , hyvä sijainti keskustan tuntumassa ja nopea yhteys hallille, mukavat sängyt jne. jne. Positiivinen kokemus. Ainoa mikä vähän häiritsi oli se yksi ainoa vessa-suihkuyhdistelmä meille kahdeksalle, koska aina kun itse oli suihkussa tai pesemässä hampaita ajatteli vain, josko joku muu haluaa tulla vessaan. Plus se, jos muut oli jo nukkumassa, kun minä hiipparoin huoneeseen kolistelemaan. Mutta todellakin valitsisin tuon tavan yöpyä tuolla hinnalla! Tätä hostellia asusti muuten myös moni muu suomalainen, kuten yläastelaisryhmä luokkaretkeilijöitä... :)

No peleistä ei nyt hirvittävästi viihti kertoa, Henna pian kyllästyis lukemaan ;) Mutta jotain sentään kerron, sitähän varten siellä oltiin. Ehdottomasti huikein kokemus tuolla reissulla oli ensimmäinen Saksan ja Venäjän kohtaaminen, jonka sain kokea täpötäydestä seisomakatsomosta käsin. Ne huusi, vihelsi, hoilasi, lauloi, taputti, kilpaa venäläisten kanssa. Ja minä tietysti mukana. Niillä oli torvia, rumpuja, lippuja, hienoja pukeutumisia ja maskeja, olutta litrakaupalla. Koko pelin ajan oli päällä jonkinlainen hoilaus, ja siihen yhtyi koko 18 000-päinen katsomo. Eikä se ollut pelkkää Suomi! tap-tap-tap -meininkiä, vaan niitä hoiluja oli useampia. Joku oli sellanen, minkä aikana ne kaikki nousi aina seisomaan, kai se oli joku kunnia olla saksalainen -hoilu tai jotain. En oikein tienny pitäiskö munki nousta seisomaan vai ei.
Ja voi sitä riemua ja desibelien määrää, kun Saksa sai tehtyä ensimmäisen maalinsa Venäjän verkkoon. Se oli mieletöntä. Upeaa tosiaan.
Toinen hauska momentti oli Suomi-Slovakia, jossa tattadadaa, kukas muu kuin Nummelin loisti kaikkien yläpuolella, ja minä telkkarissa, hahahahaaa ;D Se oli peli kuin mulle tehty.
Venäjä-Suomi oli aikas mörkö, viiminen erä menikin enempi ja vähempi, enemmän tai vähemmän humalaisten äijien kans jutellessa. Veteliläisedustus kyseisessä pelissä oli hurja. Yhden viereen putkahtaneen äiti oli nimittäin kotoisin Vetelistä, jossa mummunsa vieläkin asuu. Kaikki oli hyvin vaikuttuneita siitä, että olin ihan yksikseni lähteny tommoselle reissulle noin pitkäks aikaa. Turkulaiset tykkäs kovin mun lakanasta. Ja mun naamaki sai ihailua ja kiitosta osakseen, kerrankin. Pitää vissiin alkaa aina pitämään suomimaskia naamalla ;D
Finaali oli myös kohtuu upea kokemus. Halli oli täydempi kuin kapasiteettinsa, slaavilaiset on äänekästä porukkaa ja tunnelma oli hieno. Ja yllättävä mestarikin saatiin sitten lopulta, vaikka itse olisin kyllä toivonut Ilyan ratkaisevan pelin Venäjälle. Mutta eniten sytytti Nummelinin valinta -jälleen kerran- kisojen parhaaksi puolustajaksi. On siinä mahtava pelaaja. En oo ollenkaan huonoa lempparia valinnu. Sietää jo pikkuhiljaa valittajien vaieta. Tästä aiheesta voisin puhua tuntikausia, mutta ehken nyt ala kuitenkaan. Kansallishymnin aikana olikin sitten pakko jättää halli ja kiiruhtaa S-Bahnilla päärautatieasemalle hakemaan tavaroita säilytyksestä ja etsimään oikeaa laituria yön yli kestävää junamatkaa varten. Hieno oli kokemus ja vähän veikkaan, ettei tämä nyt kuitenkaan jäänyt kerran elämässä -jutuksi. ;) Ainakin Helsingin kisat on pakko käydä katsastamassa sitten aikanaan...