Olen muuten opiskellutkin täällä. Aina välillä. Tosinpa tälläkin hetkellä on pienoinen paniikki ensi viikon semantiikan kokeesta, johon ei ole oikein jaksanut/kiinnostanut panostaa edes sitä vähää, mitä muihin. Toivottavasti opintopistemääräni tulee kelpaamaan, vaikka tuon semantiikan takia luultavasti tulee taas kuusi pistettä vähemmän...Mutta tässä nyt tiivistettynä juttua sekä talvi- että kesälukukauden opinnoistani.
Talvella siis kävin kaksi jo jossain vaiheessa mainitsemaani saksa vieraana kielenä -kurssia. Deutsch mit Filmen ja Landeskunde. Noista ensimmäinen oli koko lukukauden paras kurssi. Tunneilla tutustuimme ja valmistimme itseämme erinäisten tehtävien avulla kyseisen viikon elokuvaan, jotka siis olivat jotain saksalaisia tuotoksia. Suurin osa oli semmosia ei-ollenkaan-katsottavia, joissa piti muualle katsoa vähän väliä välttääkseen ällöttävät ja typerät kohtaukset, mutta oli siellä joukossa muutama kohtuu hyväkin, niinkuin elokuva saksalaismiehestä, joka aikoo osallistua juna-aikataulujentietämiskilpailuun Inarissa. Einmal nach Inari. Ihanan ylikorostettua suomalaisyleistystä :) Tätä kurssia oli 4 tuntia viikossa, plus lähestulkoon joka viikolla yksi tai kaksi elokuvaa illemmalla. Elokuvan jälkeisellä tunnilla yleensä myös keskustelimme elokuvan teemasta, näyttelijöistä ja sen semmoisesta. Sitten tuli myös käytyä elokuva- ja mediasanastoa läpi erilaisten tehtävien ja LEIKKIEN avulla. Ne leikit oli kyllä niin parhaita. Pari kertaa kirjoitettiin mm. jatkoa elokuvaan. Sekin oli hupaisaa. Ei varmaan tule yllätyksenä, että opettaja tuolla kurssilla oli aika mahtava :) Lukukauden lopulla meillä oli tosi helppo koe, joka koostui (hmm, tuota sanaa olisin niin kovasti tahtonut tänään käyttää yhden kokeen ainekirjoituksessa, mutten millään muistanut sitä saksaksi. Ja kaikkia kiinnostaa...tuli vain mieleen. ) niin siis koe koostui tehtävistä, jotka jo aiemmin tunneilla olimme kerran tehneet ja tarkistaneet, plus vielä se, että opettaja kertoi aikas tarkalleen, mitä monisteita ja asioita sitä koetta varten kannattaa katsella. Oli siinä joku ainekin, mutta muuten siis lähestulkoon pelkkää muutamien monisteiden ulkoaopettelua. Sain kokeesta täydet pisteet, ja siten myös kurssista pyöreän ykkösen. Tosi pyöreä luku.
Landeskundessa kuuntelimme aina jonkinlaisen päivän aiheeseen liittyvän tv-uutisen, josta sitten piti osata kuulla ja kirjoittaa pääkohdat vastausmonisteeseen, tai jatkaa lausetta niinkuin se tv:ssä ilmaistiin. Jälkeenpäin keskustelimme yhdessä asiasta ja kerrottiin omia kokemuksia ja mielipiteitä ja sitä, miten asia omassa kotimaassa on. Eli sellainen kurssi, jossa sai olla aika hiljaa ja kuunnella vain. Joskus se opettaja toki kyseli minultakin, mm. suomalaisista vanhuksista. Mutta yleensä sain olla rauhassa, kun innokkaita vastaajia kuitenkin aina löytyi. Välillä kirjoitimme kommentteja aiheisiin tai luimme sellaisia itse. Aika leppoisa kurssi kaiken kaikkiaan. Loppukoe oli tuollainen kuuntelutehtävä + ainekirjoitus. Sain kokeesta yks pilkku jotain, joka sitten kurssiarvosanana jostain syystä nousi muutamalla kymmenyksellä ollen siis ykkönen ja vähän päälle (sanoi, että osaan mukamas puhua sen verran, että arvosana nousee. Arvotukseks jäi, missä se sitä mun puhetta oli niin kovasti kuullu, että se arvosanan nousuun oikeutti O_o ) Mutta en nyt valita kuitenkaan. Helpot opintopisteet kelpaa aina.
Noiden saksakurssien lisäksi kävin myös kaksi kielitieteen kurssia. Fonetiikka olisi ollut kiinnostavaa, jos olosuhteet olisi olleet vähän erit. Suuri pitkulainen luokka aivan täynnä porukkaa, yleensä jouduin sinne ihan perälle istumaan, jolloin en nähnyt enkä paljon mitään myöskään kuullut. Tuli siis usein piirustelun lomassa otettua pikku torkut. Kurssivaatimuksiin kuului hyväksytysti suoritetut kotitehtävät netissä (kaikista muistaakseni kahdeksasta kotitehtävästä piti yhtä lukuunottamatta saada yli 50% pisteistä) ja loppukoe, johon sai osallistua, jos siis vähintään seitsemästä kotitehtävästä oli saanut kaikista yli 50%. En kuunnellut tunneilla siis juurikaan, mutta kotitehtävät sain luentofolioiden ja googlettamisen avulla hoidettua (ne olivat pääasiassa monivalintaa) Vanhasta tottumuksesta en vaivautunut lukemaan kokeeseen kuin vasta edellisenä päivänä (yleensähän se lukeminen tapahtuu vasta illalla, mutta oli jo pieni huoli, kun asiaa oli niin paljon, että luin ihan koko päivän). Siltikään päässä ei paljoa mitään ollut, ja monen tehtävän jouduin skipata. Olin kohtuu varma, ettei koe mennyt läpi (siinäkin piti saada puolet pisteistä), vielä kun kotimatkalla muisti kaikki ne typerät virheet, mitä niissä helpoimmissa oli mennyt tekemään. Varsin positiivinen ylläri oli siis, kun jo kotisuomessa hetken lomaa vietettyäni luin sähköpostista, että olin läpäissyt kokeen pistein 30/60. Äiti kysyi silloin, että oliko Numppa sittenkin päässyt olympiajoukkueeseen, kun sillä tavoin riemuitsin. No ei, siitä olisi syntynyt huomattavasti suuremmat riehungit. Mutta joka tapauksessa iloitsin niistä kuudesta opintopisteestä, vaikkei arvosana niin mainio ollutkaan. Tylsä kurssi, Suomessa ehkä käyn samaisen uudestaan sellaisella kielellä, jota kunnolla ymmärtää nukahtamatta.
Morfologia oli englanniksi. Sitä opetti aasialainen pieni ja alati hymyilevä mies. Suhteellisen yksinkertaista, ja tuntui, että siinä tehtiin vain koko ajan sitä samaa. Analysoitiin hindin, mandariinikiinan ja muiden aasialaisten, välillä englannin sanoja ja eroteltiin niistä morfeemeja (lue Kaisa Häkkisen Kielitieteen perusteet, jos enemmän haluat tietää :P )
Tunnit meni minun osaltani lähinnä piparkakkujen piirtelyyn. Kurssista oli kaksi koetta, jotka ilmeisen hyvin läpäisin, vaikka ei taas lukeminen valtaisastikaan huvittanut. Noin 3/5 taisin valtavasta monistepinkasta lukea. Kuulostan hirveältä hikeltä. En ole sitä. Enää. Ei jaksa. Jostain syystä on vain tapana syystä tai toisesta selvitä kokeista kohtuullisen hyvin näkemättä kovinkaan suurta vaivaa. Hullu paljon työtä tekee... Morfologiaakin voisin Jykylässä käydä alusta pitäen vielä uudestaan.
Nuo neljä kurssia minulla siis oli talvilukukaudella. yhteensä 12 tuntia viikossa + 2 tuntia, jos katsottiin elokuva. Morfologia loppui jo ennen joululomaa muiden siis jatkuessa vielä sinne helmikuun alkuun, jotenka joulun jälkeen tarvitsi mennä kouluun aikaisintaan kahdeksi. Vähän liian leppoista etten sanoisi. Mutta jos olisi aina noita kielitieteitä lukenut sen verran kuin normaalit opiskelijat täällä tekee, niin voisi ehkä sanoa muuta. Mutta mitä sitä turhaan.
Nyt sitten kesälukukaudella ei koulua ole paljoa enempää. Itse asiassa vähemmän. 8 pakollista tuntia viikossa + 3 vapaaehtoista. Eli siis kahdeksan. Minulla on taasen kaksi saksankurssia, samantyyppinen, astetta vaikeampi Landeskunde ja Grammatik, jota rakastan. Landeskundesta ei jaksa enää toistamiseen niitä lähestulkoon samoja asioita selittää kuin edellä. Tänään oli siitä se koe, eikä nyt mikään mahdoton ollut sekään, vaikka kaksi kohtaa kyllä jätin kuulematta...Uutinen koski oikeusministerin vaatimaa naiskiintiötä firmojen johtokuntaan. Samaiseen aiheeseen piti vielä kirjoittaa kommentti. Tuolla Landeskundella innokkaita puhujia oli vielä enemmän, joten sain tyystin häiriöittä seurata näiden kommentteja ja mielipiteitä uutisiin. Mutta jes, kurssi ohi. Ja pisteitä 4.
Grammatik, ihana pelastukseni ja itseluottamukseni säilyttäjä. Tuota kurssia niin tarvitsin pitämään pääni kasassa, koska en jaksa opiskella yhtään mitään, jos en missään pääse loistamaan. Ja tämä on juurikin sellainen kurssi. Ja kaiken lisäksi täällä oppii todella yksinkertaistettuna sellaisia asioita saksan passiivista ja partisiipeista, mitä Jykylän hyvin teoriapainotteisessa, tylsässä kieliopissa ei koskaan kerinnyt sisäistämään. Parasta. Huomenna olisi toinen pikkukoe aiheesta sanajärjestys. Ensimmäinen oli pari viikkoa sitten partisiipeista. Ihana kurssi + kiva opettaja, opiskeluviikkoni piristysruiske.
Kielitieteitä oli tarkoitus ottaa pari kurssia enemmän, mutta loppujen lopuksi jäljelle jäi vain kaksi: fonologia ja semantiikka. Fonologia on kohtuullisen ymmärrettävää, osa asioista on jo muutamaan kertaan tullut opittua aiemminkin. Lisäksi opettaja puhuu todella selkeää saksaa, juuri oikealla äänenpainolla ja -voimakkuudella, että sitä on jopa nautinnollista kuunnella, heh. Tähänkin kuuluu numeroin arvioitavia kotitehtäviä 4 kappaletta + kaksi koetta. Kotitehtäviä on rasittavaa tehdä koneella, koska tarvitsee foneettisia aakkosia ja muita merkkejä, ja koska Open Office on niin paljon surkeampi kuin Word. Onneksi ne nyt antoivat luvan tehdä myös perinteisesti käsin...Ensimmäinen koe oli muutama viikko sitten. Luin osan asiasta jo kaksi päivää ennen koetta, ohhoh, ja monisteet loppuun sitten edellisenä. Kerran läpi, ja that's it. Plus pikkaisen distinktive Merkmale:jen opettelua. Sain kokeesta ilman sanakirjaa ja yhtä kahdeksan pisteen kysymystä lainkaan ymmärtämättä (en tietenkään voinut kysyä, mitä se tarkoittaa) ja näin sen tyhjäksi jättämällä 80 pistettä sadasta. Olen siihen aika tyytyväinen. Suomessa en ehkä olisi, mutta nääh. Kunpa vaan se toinenkin menisi samaan malliin... Niin, tästä kurssista olisi myös 2 tuntia viikossa Tutoriumia, eli semmoista tehtävien läpikäymistä ja harjoittelua yhdessä Tutorin kanssa, kerran tai kaksi olen siellä käynyt, mutta en enää pitkään aikaan ole jaksanut, kun ei kerta pakko ole.
Semantiikka olis just niin kivaa, jos siitä ymmärtäisi jotain. Olipas kivasti sanottu. Tarkoitin lähinnä, että jos se olisi suomeksi eikä englanniksi kuten tämä. Vieläpä aika huonoksi englanniksi. Semantiikka on jonkinlaista merkityksien logiikkaa. P -> Q = tosi/epätosi. Tuo nyt on yksinkertaista, mutta siinä vaiheessa, kun missasin tunteja Kölnissä vieraillessa, tipahdin kärryiltä, enkä ole sittemmin päässyt takaisin kyytiin. Kauhulla odotan ensi viikon koetta. Olen liian laiska lukemaan kappaleita, joten saas nähdä miten käy. Vois kyllä huomenna jotain juttuja siitä katella. Tähän kuului myös välikoe, jonka saimme tehdä vapaa-ajalla ja halutessamme ryhmässä. Annelin ja kahden saksalaisen kanssa muodostimme ryhmän, jonka siivellä pääsen tekemään sitä varsinaista koettakin, koska ryhmämme sai yli puolet välikokeen pisteistä. Pelottaa. Mutta ihan sama. Kesällä ei oikein hirveästi huvita opiskella. Tähänkin kuuluu tunti viikossa Tutoriumia, joka myös on jäänyt osaltani aika vähälle.
Siinäpä ne. Lisäksi pitäisi kirjoittaa Jyväskylän kurssia varten 5 ainetta saksalaisesta elämästä ja sen kummallisuuksista, ihmisten tervehtimistavoista muun muassa, jos niin haluaa. Näitä olisi pitänyt kirjoittaa yksi per joka toinen vaihtokuukausi koko vuoden ajan ja lähettää opettajalle. Enpäs ole edes ensimmäistä vielä kirjoittanut. Ehkä seuraavana viikonloppuna sitten...Ja toinen urakka on sitten tämä blogi. Paljon olisi päässä jutunaiheita, mutta ei sitä oikein koskaan saa aikaseks. Varmaan vielä puolen vuoden päästäki kirjoitan tänne näitä vaihtojuttujani x)
tiistai 6. heinäkuuta 2010
maanantai 21. kesäkuuta 2010
Numppaa metsästämässä, hihii
Kuten edellisestä merkinnästä saattoi huomata, kävin syksyn aikana kahdesti katsomassa liigakiekkoa Sveitsissä. Tarkoituksena tietenkin nähdä megacool Suomen ja Luganon Petteri Nummelin pelaamassa, mutta myös kokea "kuuluisa" keski-eurooppalainen fanikulttuuri katsomossa. Tähän väliin ilmoitusluontoinen varoitus mahdollisille random-lukijoille, jotka ehkä tähän blogiin on yliopiston sivuilta erehtyneet, tai niille jotka eivät minua muuten juurikaan tunne: Petteri Nummelin on heikko kohtani, joka saa minut pienimuotoisesti sekaisin tai ainakin vähän höppänäksi. Luultavasti siis tämäkin juttu tulee suuntautumaan tuon tyyppiseen kielenkäyttöön. Ihan vain näin ystävällisenä ilmoituksena.
Niin siis niin, lokakuun lopulla katsoin Luganolla olevaksi vieraspelin Zürichissä, eli noin 70 km päässä Konstanzista. Tämä on Klotenin lisäksi lähin kaupunki omastani, jolla on joukkue kyseisessä National League A:ssa eli Sveitsin jääkiekkoliigassa. Ja koska Lugano puolestaan sijaitsee aivan etelässä eli huomattavan paljon kauempana, oli järkevintä matkustaa näihin läheisiin kaupunkeihin silloin, kun myös HC Lugano siellä vieraspeliään pelaisi. Ja tämä kauden viimeinen kerta nyt sattui olemaan 27.10, joten oli pakko toimia. Tätäkin tuttuun tapaan harkitsin ja mietin aika hirmusesti, ennen kuin sain päätöksen tehtyä :D No niin, ostin lipun, pientä hässäkkää tietenkin normaaliin tapaan sen kanssa, ostin junaliput ja lähdin heti koulun jälkeen matkaan, joka päättyi puoli kuuden aikaan Zürichin Hauptbahnhofille. Ottelu alkoi 19.45, joten ajattelin hyvin ehtiväni ajoissa hallille, jonne asemalta oli matkaa 4,5 km. Säästäväisenä ja kävelystä tykkäävänä tyyppinä aioin tietenkin kävellä perille, mukanani oli googlen reittiohjeet pienillä karttaruuduilla. Homma kävi vaikeaksi jo alkuunsa, kun en löytänyt ohjeisiin merkittyä lähtöpistettä mistään. Pyörin aikani ympäriinsä ja kyselin ihmisiltä ja olin jo aika epätoivoinen, kunnes illan hämärässä viimein löysin tutun kuuloisen kadun, jonka mukaan aloin suunnistamaan kohti hallia, olematta tosin lainkaan varma, että kuljin edes oikeaan suuntaan (suuntavaistoni on jotain aika kamalaa). Kellokin näytti jo huomattavan paljon, joten väliin juoksin ja väliin pysähdyin ihmettelemään sijaintiani. Kuljin ja kuljin ja kuljin ja kuljin. Kun kello oli jo yli puoli kahdeksan, kysyin vastaantulevilta, mahtaako halli olla vielä kaukana. Tämä pariskunta sanoi, että voi hyvänen aika, kyllä sinne kävellen menee vielä ainakin 20 minuuttia. Ota mieluummin raitiovaunu, tuo nr. (mikä se nyt mahto ollakaan) ja jää sillä pysäkillä pois, niin ehdit ajoissa. Tein työtä käskettyä, ostin 2,50 frangilla lipun, ja ajelin kyseiselle pysäkille, jonne ei kyllä takuulla olisi kestänyt kahtakymmentä minuuttia :D Mutta ihan sama. Oli muuten suuri onni, että minulla ylipäänsä oli frangeja. Kerran pari olin Sveitsin puolella aiemmin jotakin ostanut, niin että olin saanut euroista frangeja takaisin. En ajatellut tarvitsevani frangeja ollenkaan sillä reissulla. Ja noin etäällä rajasta eurot tuskin olisivat käyneet, ainakaan siihen lippuautomaattiin. Hallille oli pysäkiltä vielä parin sadan metrin matka ja sinne osasin muiden myöhäisten fanien vanavedessä. Portilla vartijatyyppi sanoi, että reppu pitää jättää säilytykseen, joka maksaa 5 frangia. Mitä ihmettä? Jyväskylässä ainaki saa olla reppu mukana. Meinas ärsyttää. Tepastelin sitten viemään laukkuni kyseiseen paikkaan, löysin 5 frangia lompakosta ja kiiruhdin uudestaan portista halliin, jossa peli oli jo hyvästi käynnissä. Vihdoin pääsisin näkemään sen, mitä olin 8 vuotta odottanut. Tai niin luulin.
Epäilykseni nousivat jo parin vaihdon jälkeen, kun Nummelinia ei näkynyt kentällä. Koko ensimmäisen erän vain tutkailin jokaisen pelaajan paidanselkämystä löytyikö sieltä numeroa 33. Erässä tehtiin 5 maalia. Ne menivät minulta vähän ohi. En voinut uskoa. Ei mullakaan voi olla niin huono tuuri. Siksi ajattelin, että ehkä Petu oli saanut jonku tällin heti pelin alkuun, kun en ollut vielä katsomossa, ja huilasi loppuerän. Vaan eipä näkynyt miestä toisessakaan erässä. Varmistin asian vielä joltakin Lugano-paitaiselta fanilta. Poissa :( Jos nyt lievästi asian ilmaisen niin harmitti aika älyttömästi. Kaikki se vaiva ja eksyily ja liput ja kaikki, käytännössä ihan turhaan, koska se, mitä olin tullut katsomaan, ei siellä ollutkaan. Päätin kuitenkin olla reipas ja yrittää nauttia loppupelistä. Toisen erän kolmen maalin jälkeen oli tilanne tasan 4-4. Kolmas erä oli huikea. Molemmille joukkueille maaleja vuoronperään, viimeisen tasoittavan 6-6 teki Zürich 12 sekuntia ennen erän loppua. Jatkoaika maaliton, ja rankkareissa Luganon miehet sitten näyttivät ja veivät hurjan pelin voiton :) Ei ihan aina tehdä kolmeatoista maalia jääkiekossakaan. Niin ja hallissa oli hieman eri meininki ja ääni kuin SM-liigan peleissä...Ja hallin käytävillä myös siinä mielessä, että se koko käytäväalue oli täynnä tupakansavua, kun tyypit poltti siellä sisällä. Hyi vitsit. En ymmärrä sitä meininkiä kyllä yhtään.
Jatkoajan ja rankkareiden vuoksi peli venyi aika myöhäseen. Mitähän se olis ollu, puoli 11 maissa varmaan loppu. Jonku 10 minuuttia jouduin jonottaa sitä reppuani sieltä säilytyksestä. Junani lähti 23.07, ja oli äärimmäisen tärkeää ehtiä tuohon junaan, koska ei tosiaan huvittanut olla kotona vasta kuudelta aamulla eikä kyllä myöskään odotella montaa tuntia asemilla keskellä yötä...Niinpä siis olin jo heti alkuun viisas ja päätin mennä sillä raitiovaunulla. Pysäkillä odottaessa laskelmoin, että menisi aika tiukille junaan ehtiminen, niinpäs juoksin seuraavalle pysäkille, josta olikin parempi yhteys asemalle, ei hirveästi aikavoittoa siitäkään, mutta sen verran että ehdin. Ja oli huvittavaa taas, mulla oli justiinsa raitiovaunulipun verran frangeja jäljellä. Olin vähän että wou :)
No tulipa reissusta ainakin jonkin verran kirjotettavaa. Ihan kiva reissu näin jälkeenpäin ajatellen. Zürichiä olis ollu mukava nähdä enemmän. Ja sen verran hampaankoloon jäi kyllä, että oli pakko lähteä vielä toiseen otteluun katsomaan Petua...
Ja tämä toinen Klotenin reissu ei ollutkaan niin dramaattinen. Kloten sijaitsee hetken päässä Zürichistä ja Zürichin lentokenttä sijaitsee itse asiassa juurikin Klotenissa. Tämän reissun tein kuukausi edellisestä. Ja hienosti tosiaan näitä juttujani kirjottelen nyt yli puolen vuoden viiveellä. Mutta niin, junalla taas matkustin ja jäin Zürichin lentokentällä kyydistä. Siellä oli valtaisat jouluvalorykelmät ja -koristukset koko terminaalin täydeltä ja sitä ihastelin pitkän hetken. Kyselin infosta mitenkä pääsen keskustaan ja neiti neuvoi minut linja-autolle. Pysäkiltä osasin jotenkin kummasti heti hallille, vaikka sinne olikin ehkä 1,5 km matka. Ehkä johtui siitä, ettei minulla nyt ollut mitään karttaa mukanani, vaan kuljin vain sinne "minne jalat veivät" (Muumimamman fiksu ajatus). Olin hallilla 2 tuntia ennen pelin alkua, joten käyskentelin hallin ulkopuolella ja etsin sitä ovea, mistä pelaajat mahdollisesti kulkisivat. Ja näin Luganon bussin tulevan!!! Olin ihan täpinöissäni ja kiiruhdin sinne, minne sekin oli ajamassa katsomaan, kuinka pelaajat tulevat bussista ulos ja menevät ovista sisään halliin. Nummelinia en onnistunut näkemään vieläkään, ja pieni epäilys onneni laadusta taas kohosi huippuunsa...
Tunti ennen peliä päästiin sisään halliin. Otin hyvän paikan seisomalehteriltä ja viihdytin itseäni katsomalla, kun Tommi Santala ja muutama muu Klotenin pelaaja pomputtelivat jalkapalloa siinä alapuolella. Jossain vaiheessa joukkueet tulivat jäälle lämmittelemään ja siellä hän oli!!! Petteri "Numppa" Nummelin ilmielävänä ja täysissä voimissa illan peliin. Olin niin happy. Näpsin monen monta kuvaa, suurimmasta osasta tuli epätarkkoja, kun eihän ne pysyny paikallansa oikein hetkeäkään. :P
Peli oli aika huono, mutta Numppa pelasi tuttuun tapaansa loistavasti. Ylpeänä sain heilutella suomenlippuani :) Oli hirvittävän hauskaa, että Klotenilla oli maalilaulunaan Den glider in! Sen saimme kuulla 5 kertaa, ja joka kerta lauloin kovasti mukana ja heilutin lippuani entistä hurjemmin. Ne muut ei osannu kun sen wooouwou-woouwou-wooo-oo-oo-ou -kohan. Eli peli päättyi Kloten Flyersille 5-2. Mutta paras on vasta tulossa...Pelin jälkeen riensin taasen sinne Luganon bussin luokse odottamaan, että pelaajat tulevat takaisin. Ja pianhan ne sieltä tulikin yksi kerrallaan, Nummelin lähes viimeisenä kohteliaan ystävällisesti jotain mailapussia kantaen. Ääh, en välttämättä halua mennä yksityiskohtiin ;D Mutta tulihan se sieltä meille jakamaan nimmareita. Petu noteerasi suomenlippuni ja sitten me pienesti jutusteltiin. Ja voi että. Se on niin sympaattinen kaveri, niin ilonen ja sydämellinen tyyppi. Aijettä. Sain ottaa Petusta aivan älyttömän sairaan mageen kuvan, joka on facebookissakin nähtävillä. So handsome :) Eikä tosiaan näytä 37-vuotiaalta. Kun Petu jo sitten lähti erkanemaan, byhyy, niin riensin vielä luoksensa ja kysyin saako halata, hahaha. Sai :) Ja kun tämä viimein katosi bussin hämäriin, niin minä leijailin kohti pysäkkiä.
Pysäkillä piti odottaa 20 minuuttia. En jaksanut vain istua siinä joten lähdin vähän käyskentelemään kohti kauniisti jouluvalaistua kuusta jossain siellä kaukana. Tarkoitus oli kävellä se 10 minuuttia yhteen suuntaan ja palata sitten takaisin. Mutta kas kummaa, siis kerrassaan todella yllättävää, en enää osannutkaan takaisin sille pysäkille. Jossain vaiheessa näin kyseisen bussin ajavan jonnekin, lähdin noin täysiä sitä seuraamaan, mutta joo, en ihan onnistunut. Nooh, siinä tuli sitten taas hetkoinen pyörittyä sinne tänne kun etsin pysäkkiä, ei ollut enää aavistustakaan, missä se alkuperäinen pysäkkini oli. No jotenkin pääsin sitten lopulta sinne lentokentän juna-asemalle, mutta olin tämän pikku jaloitteluni takia myöhästynyt junastani. Nice. No ei se mitään, otin selvää mistä ja milloin seuraava lähtisi ja aloin odottamaan. Jatkossa odotan mielihyvin 20 minuuttia paikoillani, ei se ole mitään verrattuna puoleentoista tuntiin, jonka hölmöyksissään voi joutua odottamaan kaiken lisäksi...
Junassa jouduin maksamaan lippuuni lisää vielä 15e sen vuoksi, että vuorokausi oli ehtinyt jo vaihtua, ja oma lippuni oli siis jo aiemmin ostettu siihen ennen puoltayötä lähtevään junaan. Jos jonkin neuvon saan antaa, niin se on: älkää ihmiset myöhästykö. Käy varsinkin pidemmän päälle vähän ärshyttämään...Kolmen aikaan yöllä olin vihdoin kotona, vanhaa "sanontaa" lainaten väsyneenä, mutta onnellisena :)
Niin siis niin, lokakuun lopulla katsoin Luganolla olevaksi vieraspelin Zürichissä, eli noin 70 km päässä Konstanzista. Tämä on Klotenin lisäksi lähin kaupunki omastani, jolla on joukkue kyseisessä National League A:ssa eli Sveitsin jääkiekkoliigassa. Ja koska Lugano puolestaan sijaitsee aivan etelässä eli huomattavan paljon kauempana, oli järkevintä matkustaa näihin läheisiin kaupunkeihin silloin, kun myös HC Lugano siellä vieraspeliään pelaisi. Ja tämä kauden viimeinen kerta nyt sattui olemaan 27.10, joten oli pakko toimia. Tätäkin tuttuun tapaan harkitsin ja mietin aika hirmusesti, ennen kuin sain päätöksen tehtyä :D No niin, ostin lipun, pientä hässäkkää tietenkin normaaliin tapaan sen kanssa, ostin junaliput ja lähdin heti koulun jälkeen matkaan, joka päättyi puoli kuuden aikaan Zürichin Hauptbahnhofille. Ottelu alkoi 19.45, joten ajattelin hyvin ehtiväni ajoissa hallille, jonne asemalta oli matkaa 4,5 km. Säästäväisenä ja kävelystä tykkäävänä tyyppinä aioin tietenkin kävellä perille, mukanani oli googlen reittiohjeet pienillä karttaruuduilla. Homma kävi vaikeaksi jo alkuunsa, kun en löytänyt ohjeisiin merkittyä lähtöpistettä mistään. Pyörin aikani ympäriinsä ja kyselin ihmisiltä ja olin jo aika epätoivoinen, kunnes illan hämärässä viimein löysin tutun kuuloisen kadun, jonka mukaan aloin suunnistamaan kohti hallia, olematta tosin lainkaan varma, että kuljin edes oikeaan suuntaan (suuntavaistoni on jotain aika kamalaa). Kellokin näytti jo huomattavan paljon, joten väliin juoksin ja väliin pysähdyin ihmettelemään sijaintiani. Kuljin ja kuljin ja kuljin ja kuljin. Kun kello oli jo yli puoli kahdeksan, kysyin vastaantulevilta, mahtaako halli olla vielä kaukana. Tämä pariskunta sanoi, että voi hyvänen aika, kyllä sinne kävellen menee vielä ainakin 20 minuuttia. Ota mieluummin raitiovaunu, tuo nr. (mikä se nyt mahto ollakaan) ja jää sillä pysäkillä pois, niin ehdit ajoissa. Tein työtä käskettyä, ostin 2,50 frangilla lipun, ja ajelin kyseiselle pysäkille, jonne ei kyllä takuulla olisi kestänyt kahtakymmentä minuuttia :D Mutta ihan sama. Oli muuten suuri onni, että minulla ylipäänsä oli frangeja. Kerran pari olin Sveitsin puolella aiemmin jotakin ostanut, niin että olin saanut euroista frangeja takaisin. En ajatellut tarvitsevani frangeja ollenkaan sillä reissulla. Ja noin etäällä rajasta eurot tuskin olisivat käyneet, ainakaan siihen lippuautomaattiin. Hallille oli pysäkiltä vielä parin sadan metrin matka ja sinne osasin muiden myöhäisten fanien vanavedessä. Portilla vartijatyyppi sanoi, että reppu pitää jättää säilytykseen, joka maksaa 5 frangia. Mitä ihmettä? Jyväskylässä ainaki saa olla reppu mukana. Meinas ärsyttää. Tepastelin sitten viemään laukkuni kyseiseen paikkaan, löysin 5 frangia lompakosta ja kiiruhdin uudestaan portista halliin, jossa peli oli jo hyvästi käynnissä. Vihdoin pääsisin näkemään sen, mitä olin 8 vuotta odottanut. Tai niin luulin.
Epäilykseni nousivat jo parin vaihdon jälkeen, kun Nummelinia ei näkynyt kentällä. Koko ensimmäisen erän vain tutkailin jokaisen pelaajan paidanselkämystä löytyikö sieltä numeroa 33. Erässä tehtiin 5 maalia. Ne menivät minulta vähän ohi. En voinut uskoa. Ei mullakaan voi olla niin huono tuuri. Siksi ajattelin, että ehkä Petu oli saanut jonku tällin heti pelin alkuun, kun en ollut vielä katsomossa, ja huilasi loppuerän. Vaan eipä näkynyt miestä toisessakaan erässä. Varmistin asian vielä joltakin Lugano-paitaiselta fanilta. Poissa :( Jos nyt lievästi asian ilmaisen niin harmitti aika älyttömästi. Kaikki se vaiva ja eksyily ja liput ja kaikki, käytännössä ihan turhaan, koska se, mitä olin tullut katsomaan, ei siellä ollutkaan. Päätin kuitenkin olla reipas ja yrittää nauttia loppupelistä. Toisen erän kolmen maalin jälkeen oli tilanne tasan 4-4. Kolmas erä oli huikea. Molemmille joukkueille maaleja vuoronperään, viimeisen tasoittavan 6-6 teki Zürich 12 sekuntia ennen erän loppua. Jatkoaika maaliton, ja rankkareissa Luganon miehet sitten näyttivät ja veivät hurjan pelin voiton :) Ei ihan aina tehdä kolmeatoista maalia jääkiekossakaan. Niin ja hallissa oli hieman eri meininki ja ääni kuin SM-liigan peleissä...Ja hallin käytävillä myös siinä mielessä, että se koko käytäväalue oli täynnä tupakansavua, kun tyypit poltti siellä sisällä. Hyi vitsit. En ymmärrä sitä meininkiä kyllä yhtään.
Jatkoajan ja rankkareiden vuoksi peli venyi aika myöhäseen. Mitähän se olis ollu, puoli 11 maissa varmaan loppu. Jonku 10 minuuttia jouduin jonottaa sitä reppuani sieltä säilytyksestä. Junani lähti 23.07, ja oli äärimmäisen tärkeää ehtiä tuohon junaan, koska ei tosiaan huvittanut olla kotona vasta kuudelta aamulla eikä kyllä myöskään odotella montaa tuntia asemilla keskellä yötä...Niinpä siis olin jo heti alkuun viisas ja päätin mennä sillä raitiovaunulla. Pysäkillä odottaessa laskelmoin, että menisi aika tiukille junaan ehtiminen, niinpäs juoksin seuraavalle pysäkille, josta olikin parempi yhteys asemalle, ei hirveästi aikavoittoa siitäkään, mutta sen verran että ehdin. Ja oli huvittavaa taas, mulla oli justiinsa raitiovaunulipun verran frangeja jäljellä. Olin vähän että wou :)
No tulipa reissusta ainakin jonkin verran kirjotettavaa. Ihan kiva reissu näin jälkeenpäin ajatellen. Zürichiä olis ollu mukava nähdä enemmän. Ja sen verran hampaankoloon jäi kyllä, että oli pakko lähteä vielä toiseen otteluun katsomaan Petua...
Ja tämä toinen Klotenin reissu ei ollutkaan niin dramaattinen. Kloten sijaitsee hetken päässä Zürichistä ja Zürichin lentokenttä sijaitsee itse asiassa juurikin Klotenissa. Tämän reissun tein kuukausi edellisestä. Ja hienosti tosiaan näitä juttujani kirjottelen nyt yli puolen vuoden viiveellä. Mutta niin, junalla taas matkustin ja jäin Zürichin lentokentällä kyydistä. Siellä oli valtaisat jouluvalorykelmät ja -koristukset koko terminaalin täydeltä ja sitä ihastelin pitkän hetken. Kyselin infosta mitenkä pääsen keskustaan ja neiti neuvoi minut linja-autolle. Pysäkiltä osasin jotenkin kummasti heti hallille, vaikka sinne olikin ehkä 1,5 km matka. Ehkä johtui siitä, ettei minulla nyt ollut mitään karttaa mukanani, vaan kuljin vain sinne "minne jalat veivät" (Muumimamman fiksu ajatus). Olin hallilla 2 tuntia ennen pelin alkua, joten käyskentelin hallin ulkopuolella ja etsin sitä ovea, mistä pelaajat mahdollisesti kulkisivat. Ja näin Luganon bussin tulevan!!! Olin ihan täpinöissäni ja kiiruhdin sinne, minne sekin oli ajamassa katsomaan, kuinka pelaajat tulevat bussista ulos ja menevät ovista sisään halliin. Nummelinia en onnistunut näkemään vieläkään, ja pieni epäilys onneni laadusta taas kohosi huippuunsa...
Tunti ennen peliä päästiin sisään halliin. Otin hyvän paikan seisomalehteriltä ja viihdytin itseäni katsomalla, kun Tommi Santala ja muutama muu Klotenin pelaaja pomputtelivat jalkapalloa siinä alapuolella. Jossain vaiheessa joukkueet tulivat jäälle lämmittelemään ja siellä hän oli!!! Petteri "Numppa" Nummelin ilmielävänä ja täysissä voimissa illan peliin. Olin niin happy. Näpsin monen monta kuvaa, suurimmasta osasta tuli epätarkkoja, kun eihän ne pysyny paikallansa oikein hetkeäkään. :P
Peli oli aika huono, mutta Numppa pelasi tuttuun tapaansa loistavasti. Ylpeänä sain heilutella suomenlippuani :) Oli hirvittävän hauskaa, että Klotenilla oli maalilaulunaan Den glider in! Sen saimme kuulla 5 kertaa, ja joka kerta lauloin kovasti mukana ja heilutin lippuani entistä hurjemmin. Ne muut ei osannu kun sen wooouwou-woouwou-wooo-oo-oo-ou -kohan. Eli peli päättyi Kloten Flyersille 5-2. Mutta paras on vasta tulossa...Pelin jälkeen riensin taasen sinne Luganon bussin luokse odottamaan, että pelaajat tulevat takaisin. Ja pianhan ne sieltä tulikin yksi kerrallaan, Nummelin lähes viimeisenä kohteliaan ystävällisesti jotain mailapussia kantaen. Ääh, en välttämättä halua mennä yksityiskohtiin ;D Mutta tulihan se sieltä meille jakamaan nimmareita. Petu noteerasi suomenlippuni ja sitten me pienesti jutusteltiin. Ja voi että. Se on niin sympaattinen kaveri, niin ilonen ja sydämellinen tyyppi. Aijettä. Sain ottaa Petusta aivan älyttömän sairaan mageen kuvan, joka on facebookissakin nähtävillä. So handsome :) Eikä tosiaan näytä 37-vuotiaalta. Kun Petu jo sitten lähti erkanemaan, byhyy, niin riensin vielä luoksensa ja kysyin saako halata, hahaha. Sai :) Ja kun tämä viimein katosi bussin hämäriin, niin minä leijailin kohti pysäkkiä.
Pysäkillä piti odottaa 20 minuuttia. En jaksanut vain istua siinä joten lähdin vähän käyskentelemään kohti kauniisti jouluvalaistua kuusta jossain siellä kaukana. Tarkoitus oli kävellä se 10 minuuttia yhteen suuntaan ja palata sitten takaisin. Mutta kas kummaa, siis kerrassaan todella yllättävää, en enää osannutkaan takaisin sille pysäkille. Jossain vaiheessa näin kyseisen bussin ajavan jonnekin, lähdin noin täysiä sitä seuraamaan, mutta joo, en ihan onnistunut. Nooh, siinä tuli sitten taas hetkoinen pyörittyä sinne tänne kun etsin pysäkkiä, ei ollut enää aavistustakaan, missä se alkuperäinen pysäkkini oli. No jotenkin pääsin sitten lopulta sinne lentokentän juna-asemalle, mutta olin tämän pikku jaloitteluni takia myöhästynyt junastani. Nice. No ei se mitään, otin selvää mistä ja milloin seuraava lähtisi ja aloin odottamaan. Jatkossa odotan mielihyvin 20 minuuttia paikoillani, ei se ole mitään verrattuna puoleentoista tuntiin, jonka hölmöyksissään voi joutua odottamaan kaiken lisäksi...
Junassa jouduin maksamaan lippuuni lisää vielä 15e sen vuoksi, että vuorokausi oli ehtinyt jo vaihtua, ja oma lippuni oli siis jo aiemmin ostettu siihen ennen puoltayötä lähtevään junaan. Jos jonkin neuvon saan antaa, niin se on: älkää ihmiset myöhästykö. Käy varsinkin pidemmän päälle vähän ärshyttämään...Kolmen aikaan yöllä olin vihdoin kotona, vanhaa "sanontaa" lainaten väsyneenä, mutta onnellisena :)
keskiviikko 16. kesäkuuta 2010
Super Deutschland Olé!
Kun ennen vaihtoon lähtöä tajusin, että tulisin keväällä olemaan jääkiekon MM-kisojen kanssa samassa maassa, syttyi minussa suuri hinku ja kipinä toteuttaa yksi monivuotinen haaveeni käydä katsomassa MM-tason jääkiekkoa ja etenkin Leijonien otteita paikan päällä hallissa ja kokea hituinen tuosta MM-huumasta. Koko syksyn ja talven ajatus kypsyi päässäni ja sai lisää pontta kahdesta Sveitsin National League A:n ottelusta, jotka syksyn aikana kävin katsomassa. Mutta koska minulle on tyypillistä suunnitella hauskoja tekemisiä ja matkoja ja tuommoisia sekä vielä pitkän pitkän aikaa harkita, miettiä ja pohtia kannattaako niitä toteuttaa, ja jättää sitten lopulta kuitenkin toteuttamatta, ei lähtöni kisoihin ollut mitenkään varmaa. Noin kolme viikkoa ennen kisojen alkua sain lopulta siirrettyä yltiömäisissä suuruuksissa olevan säästäväisyyteni ja kannattavuuslaskennan jonnekin kauas pois ja ostettua netin lippupalvelusta 2 lippupakettia, jotka sisälsivät kaikki 10 viimeisen kisapäivän 18 peliä Kölnissä. Olipas sekavasti sanottu, by the way. Hintaa tuli sen verran jo itse lipuille, että sitä kyllä sopikin hetki miettiä... Mutta joka tapauksessa nyt kuitenkin ostin ne liput, varasin pedin hostellista ja sain hommattua yhden perutun kimppakyydin jälkeen toisen, en aivan Kölniin, mutta lähelle kuitenkin, josta sitten junalla pääsi semmoisella hinnalla itse Kölniin, että kimppakyyti tuli muutaman kympin kannattavammaksi kuin Deutsche Bahn suoraan Konstanzista.
Lähdin matkaan kello seitsemän aamulla neljän tunnin yöunien jälkeen. Matkustin siis saksalaisen äijän kyydissä kahden muun naispuolisen kanssa. Kimppakyyteily on Saksassa kadehdittavan suurissa mitoissa. Niin kätevä, halpa ja nopea tapa matkustaa suuressa maassa paikasta toiseen, etelästä pohjoiseen, lännestä itään, ristiin rastiin minne vaan. Ja ihan tarpeeksi luotettava, ei minulla ainakaan ollut mitään ongelmaa hypätä vieraan miehen kyytiin. Ehkä itsesuojeluvaistossani on sitten jotain vikaa ;) Autoilimme Saksan moottoriteitä, maksimituntinopeus taisi olla 170 kilsaa, mistä olin kyllä vähän pettynyt. Mutta voi ne Saksan maisemat on ihania, ei meinannu malttaa nukkua ollenkaan, vaikka tiesi päivän pitkäksi, ettei missaisi sitä ohivilistävää kauneutta. Olen kuullut, ettei saksalaiset kuten eurooppalaiset yleensä siedä hiljaisia hetkiä, toisin kuin suomalaiset. Silti taisin itse olla se, jota eniten hämmensi se hiljaisuus, mikä siellä autossa vallitsi. Ääää, miksei nää puhu mitään???
Saavuin Kölniin kahden aikaan iltapäivällä. Ensimmäinen tehtäväni oli löytää Kölnin päärautatieasemalla oikealle laiturille ja oikeaan S-Bahniin, jäädä oikealla asemalla pois, löytää hotelli ja tulla vastaanotossa ymmärretyksi niin, että pääsisin huoneeseeni. (kahdeksi ensimmäiseksi yöksi jouduin ottamaan oikein hotellin, koska tuona viikonloppuna oli se hostelli täynnä) Sitten piti vielä osata takaisin asemalle, oikealle laiturille ja oikeaan S-Bahniin, jäädä oikealla asemalla pois, kävellä hallille ja oikeasta ovesta oikeaan katsomoon siinä ajassa, että ehtisin ajoissa ensimmäiseen, neljältä alkavaan peliin, mielellään vielä hyvälle paikalle. Tapani mukaan jäin asemalla ensin vain paikalleni tuijottamaan ja ihmettelemään, mihin suuntaan tässä nyt pitäisi mennä. Mutta koska minulla mainitusta syystä oli hienoinen kiire päätin lähteä yhteen suuntaan ja random-portaita ylös laiturille. Kai näytin vähän eksyneeltä tai jotain, kun rinnallani tallustava, ilmeisesti turkkilaistaustainen mies kysyi minne minun pitäisi päästä. Kerroin määränpääni ja hän ystävällisesti kertoi laiturin olevan oikea, neuvoi oikeaan junaan, jäi kanssani samalla asemalla pois (vaikkei se ollut hänen alkuperäinen tarkoituksensa) puhui puolestani myyjälle niin, että sain ostettua viikkolipun ja saattoi vielä hotellille, jonne hän aluksi tarjoutui ottamaan taksin. Matkaa asemalta hotellille oli noin 200 metriä, jota Miina ei kyllä varsinkaan taksilla eikä kyllä millään muullakaan moottoriajoneuvolla ajele. Ehdottipa vielä, että voisin aivan hyvin yöpyä hänen luonaan, mutta tälle tarjoukselle nyt kuitenkin sanoin kauniin kiitos ein. Joka tapauksessa tosi avulias ja ystävällinen heppu, joka teki kyllä saapumiseni miljoonakaupunkiin varsin helpoksi. Kiitos Kardo :)
Päivät Kölnissä menivät aika lailla jääkiekon mukaan. Pelejä oli kaksi tai kolme päivässä, ensimmäinen alkoi joko kahdeltatoista tai neljältä (jolloin portit aukesivat puoli kolmelta, huomioitavaa, jos halusi seisomakatsomossa valita ensimmäisten joukossa paikkansa) ja viimeinen loppui puoli yhdentoista aikaan. Ennen pelejä tuli sitten nukuttua, syötyä ja bummailtua siellä täällä ihastelemassa kaunista kaupunkia, missä milloinkin. Kahtena päivänä ei ollut pelejä ollenkaan. Ensimmäisen vapaapäivän vietin Kölner Zoossa. Tosi kaunis, rauhallinen ja rentouttava paikka. Paljon sulosia eläimiä ja tosi magee tropiikkitalo!!! Toisena vapaapäivänä kävin kulkemassa Kölnin siltojen yli, nauttimassa Rheinparkista sekä Flora & Botanischer Garten -puutarhasta. Niin nättiä. Ja pakkohan sitä Kölner Domia oli käydä kuvaamassa oikein urakalla. Kaikkein parasta Kölnissä oli kyllä ne puistot, valtavan ihania.
Niin sunnuntaina siis jouduin siirtymään hotellin yksityishuoneestani 8 hengen makuusaliin Meininger City Hosteliin. Tämä makuusali koostui vessasta ja kahdesta huoneesta, joissa molemmissa oli kaksi kerrossänkyä. Yöpyminen maksoi 17e yöltä, mikä ei tarkoittanut, että yöpyminen olisi ollut jotenkin vastenmielistä. Ei tosiaan, nautin kovasti. Väki vaihtui lähes joka päivä, henkilökunta oli ystävällistä ja rentoa, all you can eat -aamupala, tosi kattava ja herkullinen vain 4e , hyvä sijainti keskustan tuntumassa ja nopea yhteys hallille, mukavat sängyt jne. jne. Positiivinen kokemus. Ainoa mikä vähän häiritsi oli se yksi ainoa vessa-suihkuyhdistelmä meille kahdeksalle, koska aina kun itse oli suihkussa tai pesemässä hampaita ajatteli vain, josko joku muu haluaa tulla vessaan. Plus se, jos muut oli jo nukkumassa, kun minä hiipparoin huoneeseen kolistelemaan. Mutta todellakin valitsisin tuon tavan yöpyä tuolla hinnalla! Tätä hostellia asusti muuten myös moni muu suomalainen, kuten yläastelaisryhmä luokkaretkeilijöitä... :)
No peleistä ei nyt hirvittävästi viihti kertoa, Henna pian kyllästyis lukemaan ;) Mutta jotain sentään kerron, sitähän varten siellä oltiin. Ehdottomasti huikein kokemus tuolla reissulla oli ensimmäinen Saksan ja Venäjän kohtaaminen, jonka sain kokea täpötäydestä seisomakatsomosta käsin. Ne huusi, vihelsi, hoilasi, lauloi, taputti, kilpaa venäläisten kanssa. Ja minä tietysti mukana. Niillä oli torvia, rumpuja, lippuja, hienoja pukeutumisia ja maskeja, olutta litrakaupalla. Koko pelin ajan oli päällä jonkinlainen hoilaus, ja siihen yhtyi koko 18 000-päinen katsomo. Eikä se ollut pelkkää Suomi! tap-tap-tap -meininkiä, vaan niitä hoiluja oli useampia. Joku oli sellanen, minkä aikana ne kaikki nousi aina seisomaan, kai se oli joku kunnia olla saksalainen -hoilu tai jotain. En oikein tienny pitäiskö munki nousta seisomaan vai ei.
Ja voi sitä riemua ja desibelien määrää, kun Saksa sai tehtyä ensimmäisen maalinsa Venäjän verkkoon. Se oli mieletöntä. Upeaa tosiaan.
Toinen hauska momentti oli Suomi-Slovakia, jossa tattadadaa, kukas muu kuin Nummelin loisti kaikkien yläpuolella, ja minä telkkarissa, hahahahaaa ;D Se oli peli kuin mulle tehty.
Venäjä-Suomi oli aikas mörkö, viiminen erä menikin enempi ja vähempi, enemmän tai vähemmän humalaisten äijien kans jutellessa. Veteliläisedustus kyseisessä pelissä oli hurja. Yhden viereen putkahtaneen äiti oli nimittäin kotoisin Vetelistä, jossa mummunsa vieläkin asuu. Kaikki oli hyvin vaikuttuneita siitä, että olin ihan yksikseni lähteny tommoselle reissulle noin pitkäks aikaa. Turkulaiset tykkäs kovin mun lakanasta. Ja mun naamaki sai ihailua ja kiitosta osakseen, kerrankin. Pitää vissiin alkaa aina pitämään suomimaskia naamalla ;D
Finaali oli myös kohtuu upea kokemus. Halli oli täydempi kuin kapasiteettinsa, slaavilaiset on äänekästä porukkaa ja tunnelma oli hieno. Ja yllättävä mestarikin saatiin sitten lopulta, vaikka itse olisin kyllä toivonut Ilyan ratkaisevan pelin Venäjälle. Mutta eniten sytytti Nummelinin valinta -jälleen kerran- kisojen parhaaksi puolustajaksi. On siinä mahtava pelaaja. En oo ollenkaan huonoa lempparia valinnu. Sietää jo pikkuhiljaa valittajien vaieta. Tästä aiheesta voisin puhua tuntikausia, mutta ehken nyt ala kuitenkaan. Kansallishymnin aikana olikin sitten pakko jättää halli ja kiiruhtaa S-Bahnilla päärautatieasemalle hakemaan tavaroita säilytyksestä ja etsimään oikeaa laituria yön yli kestävää junamatkaa varten. Hieno oli kokemus ja vähän veikkaan, ettei tämä nyt kuitenkaan jäänyt kerran elämässä -jutuksi. ;) Ainakin Helsingin kisat on pakko käydä katsastamassa sitten aikanaan...
Lähdin matkaan kello seitsemän aamulla neljän tunnin yöunien jälkeen. Matkustin siis saksalaisen äijän kyydissä kahden muun naispuolisen kanssa. Kimppakyyteily on Saksassa kadehdittavan suurissa mitoissa. Niin kätevä, halpa ja nopea tapa matkustaa suuressa maassa paikasta toiseen, etelästä pohjoiseen, lännestä itään, ristiin rastiin minne vaan. Ja ihan tarpeeksi luotettava, ei minulla ainakaan ollut mitään ongelmaa hypätä vieraan miehen kyytiin. Ehkä itsesuojeluvaistossani on sitten jotain vikaa ;) Autoilimme Saksan moottoriteitä, maksimituntinopeus taisi olla 170 kilsaa, mistä olin kyllä vähän pettynyt. Mutta voi ne Saksan maisemat on ihania, ei meinannu malttaa nukkua ollenkaan, vaikka tiesi päivän pitkäksi, ettei missaisi sitä ohivilistävää kauneutta. Olen kuullut, ettei saksalaiset kuten eurooppalaiset yleensä siedä hiljaisia hetkiä, toisin kuin suomalaiset. Silti taisin itse olla se, jota eniten hämmensi se hiljaisuus, mikä siellä autossa vallitsi. Ääää, miksei nää puhu mitään???
Saavuin Kölniin kahden aikaan iltapäivällä. Ensimmäinen tehtäväni oli löytää Kölnin päärautatieasemalla oikealle laiturille ja oikeaan S-Bahniin, jäädä oikealla asemalla pois, löytää hotelli ja tulla vastaanotossa ymmärretyksi niin, että pääsisin huoneeseeni. (kahdeksi ensimmäiseksi yöksi jouduin ottamaan oikein hotellin, koska tuona viikonloppuna oli se hostelli täynnä) Sitten piti vielä osata takaisin asemalle, oikealle laiturille ja oikeaan S-Bahniin, jäädä oikealla asemalla pois, kävellä hallille ja oikeasta ovesta oikeaan katsomoon siinä ajassa, että ehtisin ajoissa ensimmäiseen, neljältä alkavaan peliin, mielellään vielä hyvälle paikalle. Tapani mukaan jäin asemalla ensin vain paikalleni tuijottamaan ja ihmettelemään, mihin suuntaan tässä nyt pitäisi mennä. Mutta koska minulla mainitusta syystä oli hienoinen kiire päätin lähteä yhteen suuntaan ja random-portaita ylös laiturille. Kai näytin vähän eksyneeltä tai jotain, kun rinnallani tallustava, ilmeisesti turkkilaistaustainen mies kysyi minne minun pitäisi päästä. Kerroin määränpääni ja hän ystävällisesti kertoi laiturin olevan oikea, neuvoi oikeaan junaan, jäi kanssani samalla asemalla pois (vaikkei se ollut hänen alkuperäinen tarkoituksensa) puhui puolestani myyjälle niin, että sain ostettua viikkolipun ja saattoi vielä hotellille, jonne hän aluksi tarjoutui ottamaan taksin. Matkaa asemalta hotellille oli noin 200 metriä, jota Miina ei kyllä varsinkaan taksilla eikä kyllä millään muullakaan moottoriajoneuvolla ajele. Ehdottipa vielä, että voisin aivan hyvin yöpyä hänen luonaan, mutta tälle tarjoukselle nyt kuitenkin sanoin kauniin kiitos ein. Joka tapauksessa tosi avulias ja ystävällinen heppu, joka teki kyllä saapumiseni miljoonakaupunkiin varsin helpoksi. Kiitos Kardo :)
Päivät Kölnissä menivät aika lailla jääkiekon mukaan. Pelejä oli kaksi tai kolme päivässä, ensimmäinen alkoi joko kahdeltatoista tai neljältä (jolloin portit aukesivat puoli kolmelta, huomioitavaa, jos halusi seisomakatsomossa valita ensimmäisten joukossa paikkansa) ja viimeinen loppui puoli yhdentoista aikaan. Ennen pelejä tuli sitten nukuttua, syötyä ja bummailtua siellä täällä ihastelemassa kaunista kaupunkia, missä milloinkin. Kahtena päivänä ei ollut pelejä ollenkaan. Ensimmäisen vapaapäivän vietin Kölner Zoossa. Tosi kaunis, rauhallinen ja rentouttava paikka. Paljon sulosia eläimiä ja tosi magee tropiikkitalo!!! Toisena vapaapäivänä kävin kulkemassa Kölnin siltojen yli, nauttimassa Rheinparkista sekä Flora & Botanischer Garten -puutarhasta. Niin nättiä. Ja pakkohan sitä Kölner Domia oli käydä kuvaamassa oikein urakalla. Kaikkein parasta Kölnissä oli kyllä ne puistot, valtavan ihania.
Niin sunnuntaina siis jouduin siirtymään hotellin yksityishuoneestani 8 hengen makuusaliin Meininger City Hosteliin. Tämä makuusali koostui vessasta ja kahdesta huoneesta, joissa molemmissa oli kaksi kerrossänkyä. Yöpyminen maksoi 17e yöltä, mikä ei tarkoittanut, että yöpyminen olisi ollut jotenkin vastenmielistä. Ei tosiaan, nautin kovasti. Väki vaihtui lähes joka päivä, henkilökunta oli ystävällistä ja rentoa, all you can eat -aamupala, tosi kattava ja herkullinen vain 4e , hyvä sijainti keskustan tuntumassa ja nopea yhteys hallille, mukavat sängyt jne. jne. Positiivinen kokemus. Ainoa mikä vähän häiritsi oli se yksi ainoa vessa-suihkuyhdistelmä meille kahdeksalle, koska aina kun itse oli suihkussa tai pesemässä hampaita ajatteli vain, josko joku muu haluaa tulla vessaan. Plus se, jos muut oli jo nukkumassa, kun minä hiipparoin huoneeseen kolistelemaan. Mutta todellakin valitsisin tuon tavan yöpyä tuolla hinnalla! Tätä hostellia asusti muuten myös moni muu suomalainen, kuten yläastelaisryhmä luokkaretkeilijöitä... :)
No peleistä ei nyt hirvittävästi viihti kertoa, Henna pian kyllästyis lukemaan ;) Mutta jotain sentään kerron, sitähän varten siellä oltiin. Ehdottomasti huikein kokemus tuolla reissulla oli ensimmäinen Saksan ja Venäjän kohtaaminen, jonka sain kokea täpötäydestä seisomakatsomosta käsin. Ne huusi, vihelsi, hoilasi, lauloi, taputti, kilpaa venäläisten kanssa. Ja minä tietysti mukana. Niillä oli torvia, rumpuja, lippuja, hienoja pukeutumisia ja maskeja, olutta litrakaupalla. Koko pelin ajan oli päällä jonkinlainen hoilaus, ja siihen yhtyi koko 18 000-päinen katsomo. Eikä se ollut pelkkää Suomi! tap-tap-tap -meininkiä, vaan niitä hoiluja oli useampia. Joku oli sellanen, minkä aikana ne kaikki nousi aina seisomaan, kai se oli joku kunnia olla saksalainen -hoilu tai jotain. En oikein tienny pitäiskö munki nousta seisomaan vai ei.
Ja voi sitä riemua ja desibelien määrää, kun Saksa sai tehtyä ensimmäisen maalinsa Venäjän verkkoon. Se oli mieletöntä. Upeaa tosiaan.
Toinen hauska momentti oli Suomi-Slovakia, jossa tattadadaa, kukas muu kuin Nummelin loisti kaikkien yläpuolella, ja minä telkkarissa, hahahahaaa ;D Se oli peli kuin mulle tehty.
Venäjä-Suomi oli aikas mörkö, viiminen erä menikin enempi ja vähempi, enemmän tai vähemmän humalaisten äijien kans jutellessa. Veteliläisedustus kyseisessä pelissä oli hurja. Yhden viereen putkahtaneen äiti oli nimittäin kotoisin Vetelistä, jossa mummunsa vieläkin asuu. Kaikki oli hyvin vaikuttuneita siitä, että olin ihan yksikseni lähteny tommoselle reissulle noin pitkäks aikaa. Turkulaiset tykkäs kovin mun lakanasta. Ja mun naamaki sai ihailua ja kiitosta osakseen, kerrankin. Pitää vissiin alkaa aina pitämään suomimaskia naamalla ;D
Finaali oli myös kohtuu upea kokemus. Halli oli täydempi kuin kapasiteettinsa, slaavilaiset on äänekästä porukkaa ja tunnelma oli hieno. Ja yllättävä mestarikin saatiin sitten lopulta, vaikka itse olisin kyllä toivonut Ilyan ratkaisevan pelin Venäjälle. Mutta eniten sytytti Nummelinin valinta -jälleen kerran- kisojen parhaaksi puolustajaksi. On siinä mahtava pelaaja. En oo ollenkaan huonoa lempparia valinnu. Sietää jo pikkuhiljaa valittajien vaieta. Tästä aiheesta voisin puhua tuntikausia, mutta ehken nyt ala kuitenkaan. Kansallishymnin aikana olikin sitten pakko jättää halli ja kiiruhtaa S-Bahnilla päärautatieasemalle hakemaan tavaroita säilytyksestä ja etsimään oikeaa laituria yön yli kestävää junamatkaa varten. Hieno oli kokemus ja vähän veikkaan, ettei tämä nyt kuitenkaan jäänyt kerran elämässä -jutuksi. ;) Ainakin Helsingin kisat on pakko käydä katsastamassa sitten aikanaan...
keskiviikko 21. huhtikuuta 2010
Die erste Woche in Konstanz, schon lange her...
On niin typerää kirjottaa puolen vuoden takasia juttuja, ettei millään jaksais, mutta ehkä nyt kuitenkin kerron vähän niistä ensimmäisistä päivistä ja viikoista Konstanzissa ja yliopistossa.
Elikkäs, kun olimme viimein saapuneet perille Konstanziin ja olimme saaneet nukuttua ne pitkät ja hartaat päiväunet, läksimme Annelin kanssa kaupungille kiertelemään ja ostelemaan uuteen kotiimme tarpeellisia asioita. Herr Hausmeister neuvoi meille tien muutaman sadan metrin päässä sijaitsevaan kirpputorintapaiseen Fair Kauf -myymälään, josta löysimme kattilan, astioita ja keittiöpyyhkeitä. Se kattila on kyllä hirmu suloinen, sellanen pikkunen valkonen, jossa on jotain kukkia. Tykkään tosi paljon :) Ja se Fair Kauf on muutenkin kiva paikka, sieltä saa laadukkaita palapelejä alle eurolla, neljä oon vissiin tähän mennessä ostanut. Kaupungilla suuntasimme Lago-ostoskeskukseen, jossa ensin odotimme tuskastuttavan kauan vuoroamme puhelinliikkeessä, kuullaksemme vain, että pitäisi mennä asioimaan toiseen liikkeeseen. Joo ei menty, väsy ja nälkä kun kurni ja painoi vähän kaikkien mahoja ja mieliä. Siispä menimme seuraavaksi ruokakauppaan, Aldiin, joka on yksi saksalaisten halpiskauppaketjuista. Sieltä tuli ostettua isot kassit purtavaa ja saksalaiselämämme ehdoton ykkönen; paistinpannu! Vielä pistäydyin Annelin kanssa Woolworthissä (myy suhteellisen halvalla vähän kaikenlaista) hakemassa vielä joitakin tarpeita. Kotona odottikin sitten valmis ruoka, mikä maistui kyllä taivaalliselta pitkän ja ruoattoman päivän jälkeen.
Lauantaina 3. lokakuuta oli Saksojen yhdistymisen vuosipäivä, joka on siellä kansallinen vapaa-/juhlapäivä. Ihmiset pukeutuu sellaisiin tosi übersöpöihin kansallisasuihin. Pojilla on valkoinen kauluspaita, ruskeat/harmaat polvihousut henkseleillä, polvisukat ja ehkä sellainen lätsähattu. Tytöillä taas on sellainen "Maijan karitsa"-alppityttömekko esiliinalla, polvisukat ja mustat kengät. Ja hiukset letitettyinä. Niiiiin ihanan näköistä :)
Koska yhden oli määrä päästä lentokentälle Friedrichshafeniin tuli meille pienoinen ongelma, koska lentokenttäbussi ei kulkenutkaan. Nooh, aamusta sitten läksimme kaupungille katselemaan, josko sinne kentälle jollain konstilla pääsisi. Turisti-informaatiossa jouduin ensimmäistä kertaa ottaa saksankieleni käytäntöön ja ihme kyllä tulin sen verran ymmärretyksi, että saimme ohjeet kentälle. Ensin katamaraanilla järven yli Friedrichshafeniin, sieltä kävellen (juosten) juna-asemalle (kysyin jopa ihmisiltä tietä sinne!) ja niin ennätimme perille ajoissa. Junassa tuli kyllä matkustettua pummilla, kun ajattelin, että lipun voisi ostaa konduktööriltä...Kun sitten illemmalla saavuin takaisin Konstanziin, päätin käydä toteuttamassa yhden suurista unelmistani ja pyörähtää Sveitsin puolella. Eihän se nyt mitenkään suuresti eronnut Saksasta vielä siinä kilometri rajan jälkeen, mutta pikkupääkopassani psyykkasin itseni valtaviin fiilistelyihin. Aaaa, Sveitsi, ihana ihana paikka, niin kaunista ja kaikkea :) Samalla reissulla kävin myös tarkastamassa seurakunnan rukoushuoneen paikan, jotta sinne sitten tulevaisuudessa osaisin. Ja se onkin hyvällä paikalla, vain noin 100 metriä tullista.
Seuraavana maanantaina olikin sitten ensimmäinen päivämme Konstanzin yliopistossa, tosin vasta tutustumis-järjestely-asioidenhoito-mielessä. Paikka, jossa yliopisto sijaitsee on valtavan ihana, sitä nimittäin ympäröi saksalainen metsä! Ja saksalaiset metsät ei kyllä todellakaan ole sukuakaan niille meidän rämesammalpohjaisille, puut-nätisti(tylsästi)-järjestyksessä-teollisuusmäntymetsille. Ei. Saksalaiset metsät on satumetsiä. Sellaisia, minne voi hyvin kuvitella Punahilkan ja Hannun ja Kertun tallustamaan. Niissä nimittäin pystyy kulkea suhteellisen vaivattomasti. Ja ne puut. Valtavia. No mutta joo, nyt eksyn aiheesta. Yliopistolla kokoonnuimme aluksi yhteen luentosaliin kuulemaan jotain esittelyjä ja selittelyjä tms. (se ei tosiaan ollut suomeksi, niin en ihan kaikkea ymmärtänyt) ja lopuksi teimme pienen tasokokeen, jonka perusteella meidät vaihtarit sitten osattiin jakaa omaa saksantasoamme vastaaviin ryhmiin. Sen jälkeen oli pieni paussi, jonka aikana saimme maistaa erästä Etelä-Saksan lempiherkkua, Brezeliä. Se on siis sellainen suolainen rinkilä, jossa on vielä päälläkin ripoteltuna suolaa. Välissä tai jossain taisi olla voita. En oikeinkaan tykännyt, mutta tulipa nyt jotain saksalaista maistettua. Tauon aikana saimme myös omat kansiot lappuineen, karttoineen yms. sekä ostaa bussikortin ja pääsyn viikonlopun kaupunkikierroksille. Sitten taisi olla vielä jotakin yhteistä infoa, ennenkuin pääsimme lähtemään. Illalla piti tulla vielä yliopistolle katsomaan, mihin ryhmään oli testin mukaan päässyt/joutunut. Ryhmiä oli 12, joista 12 siis paras. Testi oli hyvin huijaava. Jouduin ryhmään 11, mikä oli tosi epäreilua, koska en oikeasti osaa saksaa muuten kuin kirjallisesti. Kaikki muut sen sijaan ryhmästään riippumatta osaavat puhua ihan älyttömän hyvin, vaikkei välttämättä ihan kieliopillisesti oikein. Mutta kun minä en osaa puhua edes kieliopillisesti väärin :(
Koko orientaatioviikko oli aikamoista odottelua. Odotettiin, että päästiin täyttämään lappuja, odotettiin, että päästiin näyttämään täytetyt laput tyypeille yms. yms. Yliopistolla ei näitä odottelu-lapuntäyttö-näyttö-tapahtumia lukuunottamatta tapahtunut juurikaan mitään muuta, joku lyhyt kirjastokierros and that's it. Voi tiesti olla, että tässä vaiheessa jo muistikin hieman pätkii... Kuvittelin viikon vähän enemmän orientoivaksi, mutta ei se sitten ihan sitä ollut. Mutta hyvä joka tapauksessa, ettei aivan yksinänsä tarvinnut kaikkia kaupunkiin kirjautumisia tehdä.
Kun sitten päästiin eräiden kieli-instituutin herrojen kanssa juttusille, kertoivat he ryhmän ja pienen haastattelun perusteella, mille saksa vieraana kielenä -kursseille kenenkin kannatti osallistua. Yllätys yllätys minulle ehdotettiin kaikennäköisiä puhumiskursseja kuten Vortrag und Diskussion (esitelmä ja keskustelu), ja sen suostuin sitten ottamaankin. Lisäksi otin ihanan 8 opintopisteen Deutsch mit Filmenin (saksaa elokuvien avulla) ja Landeskunden (maantieto). No tuon esitelmäkurssin jätin sitten kesken jo ensimmäisen tunnin aikana. Tosi raukkamaista, mutten vain voinut jäädä, kun tuli niin valtava paniikki jo sellaisesta pienestä lämmittelyesiintymistehtävästä. Se oli aivan järkyttävää ja ennenkokematonta. Sydän hakkasi vielä pitkään luokasta poistumisen jälkeen ja kyyneleiden pidätys oli vaikeaa. En tajua mikä minuun meni, en ole koskaan kokenut mitään vastaavaa, vaikka esitelmiä on toki pidetty.
Keskiviikkona kävin sitten ensimmäistä kertaa seurakunnan tilaisuudessa, nimittäin rukous- ja ylistysillassa. En tietenkään osannut ensiyrittämällä perille, ja pienen mutkittelun kautta saavuin saliin vartin myöhässä. Mutta tähän on totuttu. Ensivaikutelma oli kutakuinkin: onpas täällä vanhaa väkeä. Tunsin itseni aika nuoreksi ja pieneksi siellä. Kun ilta päättyi, tuli muutamia tyyppejä vähän juttelemaan ja kyselemään, että kukas sinä oikein olet. Suomalaisuuteni aiheutti suunnatonta ihastusta. Joku sitten keksi esitellä minulle Eugenin, joka myös opiskelee kieliä (ranskaa ja venäjän historiaa, itse asiassa on piakkoin valmistumassa) ja olin aikas helpottunut, että siinä seurakunnassa on kuin onkin opiskelijoita :) Eugen on aivan tavattoman reilu ja hyvä tyyppi! Se on ihan mun lemppari täällä. Se sitä paitsi puhuu aika lailla hochdeutschia, niin että sitä ymmärränkin kaikkein parhaiten. Illan päätteeksi hän sitten tarjosi minulle vielä kyydin kotiin.
Perjantaina oli oleva ERASMUS-party, jonne jokaisen oli tarkoitus tuoda oman maansa spesialiteettiruokaa kansainväliseen buffettiin. Me sitten torstai-iltana yhdeksän-kymmenen aikaan alettiin Annelin kanssa tekemään, mitäs muutakaan kuin karjalanpiirakoita. Eihän meillä mitään leivontavälineitä juuri ollut, Anneli kävi naapurista lainaamassa desimitan, mutta muuten turvauduttiin paistinpannuun ja kattilaan. Tykkään paljon leipomisesta, mutta karjalanpiirakoiden kanssa meinaa jo tuskastua. Varsinkin, jos joutuu tekemään asiat moneen kertaan ;) Kahdentoista jälkeen saimme viimeisen pellin uunista. Ja tosi hyviä ja kauniita piirakoita tuli! Kun vielä kolmas suomalaisvaihtari Anssi toi lisäksi munavoita, oli meidän suomalaisten osuus buffetista kyllä aivan bueno. Tosin tyypit ei oikein ymmärtäneet, että sitä munavoita kuuluu syödä niiden piirakoiden kanssa. Niin tosiaan, olin bileissä!!! Waau. Enkä kyllä mene toista kertaa :P En oikein tunne oloani kotoisaksi tuommoisissa menoissa... Mutta voipahan nyt paremmalla omallatunnolla sanoa, etten tykkää niistä :P
Lauantaina oli vuorossa yhteinen opastettu kaupunkikierros. Se oli sellainen kulttuuripläjäys Rathausista, Imperia-neidosta ja kirkoista. Sinä päivänä satoi vettä ja oli tosi kylmä. Toivoin vain koko ajan, että kierros päättyisi pian, jotta pääsisin äkkiä kotiin lämmittelemään. Kierros päättyi kahvitteluun, kakutteluun ja rupatteluun eräässä ravintolantapaisessa.
Sunnuntaina taas lähdimme lautalla naapurikaupunki Meersburgiin, jossa niin ikään teimme kulttuuripainotteisen kierroksen linnoissa ja sen semmoisissa. (taitaa paistaa tekstistä läpi kuinka tarkkaavaisesti joku on kuunnellut...) Viisaudenhammas päätti sinä päivänä alkaa oikein urakalla kasvamaan, joten en tuollakaan kierroksella jaksanut keskittyä niinkään kuuntelemiseen, vaan siihen kipeään ikeneen. Ja tuo hammas muuten vaivasi koko seuraavan viikon ja ylikin sen verran kovasti, että poskeni turposi palloksi ja hampaiden peseminen oli suhteellisen tuskaista puuhaa. Ja nukkuminen sitten vielä enemmän...Harkitsin jo saksalaista hammaslääkäriä tai edes kipulääkettä, mutta tulin siihen tulokseen, etten apteekissa osaisi selittää vaivaani, joten urheasti vain kestin joka hampaanpesun ja välttelin nukkumaanmenoa mahdollisimman pitkään (epäilemättä tosi tehokas keino).
Ai niin, yksi hyvinkin oleellinen syy, miksi en aikoinaan aloittanut tätä blogia järkevään aikaan on se, että oman huoneeni netti ei kuukauteen toiminut juuri ollenkaan. Juuri ollenkaan tarkoittaa sitä, että se toimi joskus hyvällä tuurilla maksimissaan 5 minuuttia, kunnes yhteys taas katkesi. Se oli hieman ärshyttävää. Ja koska nettiin ei läheskään koko ajan ollut pääsyä, halusin hyödyntää arvokkaan nettiajan johonkin aivan muuhun kuin blogiin. No niin, eihän sitä tietenkään olisi tarvinnut välttämättä netissä näitä juttuja kirjoittaa, mutta nääh. Parempi kirjoittaa suoraan tänne, ettei tarvi alkaa miettimään ja pyyhkimään... Eli siis, syy myöhäiseen aloitusajankohtaan ei suinkaan ollut saamattomuuteni, vaan netti, joka ei toiminut!!!
Hmm, ehkä lisään tähän vielä tämmöisen pätkän kahdelta ensimmäisen viikon päivältä, joista olin näköjään jotain ajatusta kirjoittanut oikein paperille asti. Voi nolous.
5.10. "Okei, en oo koskaan ollu hyvä kirjottamaan päiväkirjatyyppisiä juttuja, mutta kun tälläsen kyseiseen tarkotukseen just passelin hmm. muistikirjan sain reissuun mukaan, päätin, että tämä tulee täyteen tekstiä. Ja siitä päätöksestä aion pitää kiinni (tähän väliin iso LOL :DD, en todellakaan oo kirjottanu näiden kahen merkinnä jälkeen mitään), tosin sisällöstä en mene takuuseen...katotaan mitä tulee...
4. päiväni Konstanzissa lähestyy loppuaan. Samalla se on ensimmäinen päivä uudessa, saksalaisessa yliopistossani. Ainakaan vielä ei oo mikään valtaisa kulttuurishokki läimähtänyt vasten kasvoja, eikä paljon odotettu (tai ehkä paremminkin ennustettu) koti-ikäväkään oo päässy vaivaamaan. Vielä. Oikeestaan oon aika ihmeissäni. En saksalaisesta elämänmenosta enkä siitä, että olen vieraassa maassa suht. vieraan kielen ympäröimänä ensimmäistä kertaa elämässäni, vaan siitä, että tuo kaikki ei tunnu mitenkään ihmeelliseltä tai oudolta, tai edes vieraalta. Okei, ihmiset kämppis-Annelia lukuunottamatta on aivan uusia tuttavuuksia, mutta. Ehkä tämä tilanne vain on niin lähellä sitä vuoden takaista, kun aloitin Jyväskylän yliopistossa. Uusi kaupunki, koulu ja ihmiset. Oon kokenu tämän jo. Enää se ei shokeeraa niin...vaikka ollaankin nyt eri maassa, kulttuurissa ja kaukana kotoa."
9.10 "Jos joku on ehtinyt tämän viikon oleskelun aikana tulla tutuks, niin se on bussin perässä juokseminen, joskus onnistuneesti, useemmin ei. Miks pitää olla tommosia busseja mistä on niin helppo myöhästyä?!? Haluaisin pyörän. Vois ainaki juoksemisen suhteen ottaa rauhallisemmin. Ja kun nyt juoksu tuli puheeks, tahtoisin taas oikein tarkotuksella juosta. Ja löytää siihen tarkotukseen sopivan lenkin. Mut ei näy. Pitäis tosin ehkä etsiäkki vähän tehokkaammin (ja tiiän kyllä että -kin -päätteet kirjotetaan yhellä koolla, se vaan näyttää totaalisen typerältä sillä tavalla) Ooh vitsit mitä juttua, en ees viiti lukia ku pyyhkisin ton kaiken kuitenki pois. Koko Konstanzissa ei taia olla oikeita verkkareita. Ainakaan naisille. Ei niitä kyllä taho olla Suomessakaan, joka nyt kuitenki on verkkarikansan asuinsija, joten niin, ei liene ihme ettei niitä oo täälläkään. Siks meinaa vähän ärshyttää että jätin ainokaiseni Suomen kotiin. Niin, Suomen kotiin. Jotenki kummasti osaan sanoa tätä kämppää kodiksi. Jyväskylässä se ei onnistunu ollenkaan. Hmph. Täällä ei oo edes mattoja. Mutta jotenki tätä voi sanoa kodiks. Ehkä se johtuu siitä, että nyt se oikea koti on hiukan verran kauempana. Niin kaukana, että on pakko perustaa paikka, jota voi kutsua kodiksi. Tämän kodin siis jaan nyt Annelin kanssa. Pakko myöntää se minkä Anneli jo ehti todeta: mietitytti aika lailla kuinka kahen niin erilaisen, entuudestaan tutun mut kuitenki varsin tuntemattoman (siis sellasen, josta on jo jonkinmoinen kuva muodostunut, ilman suurempia kontakteja kuitenki. Ja mahollisesti vähän vääränlainenki kuva) tytön yhteiselämä mahtaa onnistua. Annelilta pitää kaiketi kysyä erikseen, mutta mun mielestä elämä ja oleminen on soljunu mukavasti. Vaikka meiän persoonat ja elämäntavat on ku päivä ja yö, on ollu ilo asua Annelin kans ja tutustua paremmin. Anneli on huipputyyppi, toivottavasti se kestää mua ja mun jatkuvaa neuvomista koko vuoden ;) Eilen me tehtiin karjalanpiirakoita seuraavan illan partya varten. "Etwas Landestypisches" piti tuoda mukanaan, ja päätettiin alkaa pakertamaan sitten noita. Naapurinki ovella piti käydä kolkuttelemassa, kun meiän keittiövälineistö jostain kumman syystä on aika köyhä. Mut piirakoista tuli nättejä ja jopa hyvänmakusia (Anssin tekemän munavoin kera aivan prima!) Ne sitäpaitsi loppu tosi nopeesti siitä valtavasta buffet-pöydästä, joka siis notkui eri maiden "herkuista". Bileet ei tosiaan oo Miinaa varten, mutta tulipahan käytyä ja todistettua. Ja sai ainaki mahan täyteen, heh. Tuleekohan kielten puhumisessa samanlainen naks-ahaa-elämys niinku kuullunymmärtämisessä? Toivon todella että asia on niin. Alkaa aina vaan enemmän ja enemmän ärshyttämään, tuskastuttamaan, stressaamaan ja melkeen itkettämään se kun ei saa suustansa mitään (järkevää) ulos."
Semmoista. Koitan saada jotain aikaseks taas jokusen hetken päästä. Siihen asti, näkemiin.
Elikkäs, kun olimme viimein saapuneet perille Konstanziin ja olimme saaneet nukuttua ne pitkät ja hartaat päiväunet, läksimme Annelin kanssa kaupungille kiertelemään ja ostelemaan uuteen kotiimme tarpeellisia asioita. Herr Hausmeister neuvoi meille tien muutaman sadan metrin päässä sijaitsevaan kirpputorintapaiseen Fair Kauf -myymälään, josta löysimme kattilan, astioita ja keittiöpyyhkeitä. Se kattila on kyllä hirmu suloinen, sellanen pikkunen valkonen, jossa on jotain kukkia. Tykkään tosi paljon :) Ja se Fair Kauf on muutenkin kiva paikka, sieltä saa laadukkaita palapelejä alle eurolla, neljä oon vissiin tähän mennessä ostanut. Kaupungilla suuntasimme Lago-ostoskeskukseen, jossa ensin odotimme tuskastuttavan kauan vuoroamme puhelinliikkeessä, kuullaksemme vain, että pitäisi mennä asioimaan toiseen liikkeeseen. Joo ei menty, väsy ja nälkä kun kurni ja painoi vähän kaikkien mahoja ja mieliä. Siispä menimme seuraavaksi ruokakauppaan, Aldiin, joka on yksi saksalaisten halpiskauppaketjuista. Sieltä tuli ostettua isot kassit purtavaa ja saksalaiselämämme ehdoton ykkönen; paistinpannu! Vielä pistäydyin Annelin kanssa Woolworthissä (myy suhteellisen halvalla vähän kaikenlaista) hakemassa vielä joitakin tarpeita. Kotona odottikin sitten valmis ruoka, mikä maistui kyllä taivaalliselta pitkän ja ruoattoman päivän jälkeen.
Lauantaina 3. lokakuuta oli Saksojen yhdistymisen vuosipäivä, joka on siellä kansallinen vapaa-/juhlapäivä. Ihmiset pukeutuu sellaisiin tosi übersöpöihin kansallisasuihin. Pojilla on valkoinen kauluspaita, ruskeat/harmaat polvihousut henkseleillä, polvisukat ja ehkä sellainen lätsähattu. Tytöillä taas on sellainen "Maijan karitsa"-alppityttömekko esiliinalla, polvisukat ja mustat kengät. Ja hiukset letitettyinä. Niiiiin ihanan näköistä :)
Koska yhden oli määrä päästä lentokentälle Friedrichshafeniin tuli meille pienoinen ongelma, koska lentokenttäbussi ei kulkenutkaan. Nooh, aamusta sitten läksimme kaupungille katselemaan, josko sinne kentälle jollain konstilla pääsisi. Turisti-informaatiossa jouduin ensimmäistä kertaa ottaa saksankieleni käytäntöön ja ihme kyllä tulin sen verran ymmärretyksi, että saimme ohjeet kentälle. Ensin katamaraanilla järven yli Friedrichshafeniin, sieltä kävellen (juosten) juna-asemalle (kysyin jopa ihmisiltä tietä sinne!) ja niin ennätimme perille ajoissa. Junassa tuli kyllä matkustettua pummilla, kun ajattelin, että lipun voisi ostaa konduktööriltä...Kun sitten illemmalla saavuin takaisin Konstanziin, päätin käydä toteuttamassa yhden suurista unelmistani ja pyörähtää Sveitsin puolella. Eihän se nyt mitenkään suuresti eronnut Saksasta vielä siinä kilometri rajan jälkeen, mutta pikkupääkopassani psyykkasin itseni valtaviin fiilistelyihin. Aaaa, Sveitsi, ihana ihana paikka, niin kaunista ja kaikkea :) Samalla reissulla kävin myös tarkastamassa seurakunnan rukoushuoneen paikan, jotta sinne sitten tulevaisuudessa osaisin. Ja se onkin hyvällä paikalla, vain noin 100 metriä tullista.
Seuraavana maanantaina olikin sitten ensimmäinen päivämme Konstanzin yliopistossa, tosin vasta tutustumis-järjestely-asioidenhoito-mielessä. Paikka, jossa yliopisto sijaitsee on valtavan ihana, sitä nimittäin ympäröi saksalainen metsä! Ja saksalaiset metsät ei kyllä todellakaan ole sukuakaan niille meidän rämesammalpohjaisille, puut-nätisti(tylsästi)-järjestyksessä-teollisuusmäntymetsille. Ei. Saksalaiset metsät on satumetsiä. Sellaisia, minne voi hyvin kuvitella Punahilkan ja Hannun ja Kertun tallustamaan. Niissä nimittäin pystyy kulkea suhteellisen vaivattomasti. Ja ne puut. Valtavia. No mutta joo, nyt eksyn aiheesta. Yliopistolla kokoonnuimme aluksi yhteen luentosaliin kuulemaan jotain esittelyjä ja selittelyjä tms. (se ei tosiaan ollut suomeksi, niin en ihan kaikkea ymmärtänyt) ja lopuksi teimme pienen tasokokeen, jonka perusteella meidät vaihtarit sitten osattiin jakaa omaa saksantasoamme vastaaviin ryhmiin. Sen jälkeen oli pieni paussi, jonka aikana saimme maistaa erästä Etelä-Saksan lempiherkkua, Brezeliä. Se on siis sellainen suolainen rinkilä, jossa on vielä päälläkin ripoteltuna suolaa. Välissä tai jossain taisi olla voita. En oikeinkaan tykännyt, mutta tulipa nyt jotain saksalaista maistettua. Tauon aikana saimme myös omat kansiot lappuineen, karttoineen yms. sekä ostaa bussikortin ja pääsyn viikonlopun kaupunkikierroksille. Sitten taisi olla vielä jotakin yhteistä infoa, ennenkuin pääsimme lähtemään. Illalla piti tulla vielä yliopistolle katsomaan, mihin ryhmään oli testin mukaan päässyt/joutunut. Ryhmiä oli 12, joista 12 siis paras. Testi oli hyvin huijaava. Jouduin ryhmään 11, mikä oli tosi epäreilua, koska en oikeasti osaa saksaa muuten kuin kirjallisesti. Kaikki muut sen sijaan ryhmästään riippumatta osaavat puhua ihan älyttömän hyvin, vaikkei välttämättä ihan kieliopillisesti oikein. Mutta kun minä en osaa puhua edes kieliopillisesti väärin :(
Koko orientaatioviikko oli aikamoista odottelua. Odotettiin, että päästiin täyttämään lappuja, odotettiin, että päästiin näyttämään täytetyt laput tyypeille yms. yms. Yliopistolla ei näitä odottelu-lapuntäyttö-näyttö-tapahtumia lukuunottamatta tapahtunut juurikaan mitään muuta, joku lyhyt kirjastokierros and that's it. Voi tiesti olla, että tässä vaiheessa jo muistikin hieman pätkii... Kuvittelin viikon vähän enemmän orientoivaksi, mutta ei se sitten ihan sitä ollut. Mutta hyvä joka tapauksessa, ettei aivan yksinänsä tarvinnut kaikkia kaupunkiin kirjautumisia tehdä.
Kun sitten päästiin eräiden kieli-instituutin herrojen kanssa juttusille, kertoivat he ryhmän ja pienen haastattelun perusteella, mille saksa vieraana kielenä -kursseille kenenkin kannatti osallistua. Yllätys yllätys minulle ehdotettiin kaikennäköisiä puhumiskursseja kuten Vortrag und Diskussion (esitelmä ja keskustelu), ja sen suostuin sitten ottamaankin. Lisäksi otin ihanan 8 opintopisteen Deutsch mit Filmenin (saksaa elokuvien avulla) ja Landeskunden (maantieto). No tuon esitelmäkurssin jätin sitten kesken jo ensimmäisen tunnin aikana. Tosi raukkamaista, mutten vain voinut jäädä, kun tuli niin valtava paniikki jo sellaisesta pienestä lämmittelyesiintymistehtävästä. Se oli aivan järkyttävää ja ennenkokematonta. Sydän hakkasi vielä pitkään luokasta poistumisen jälkeen ja kyyneleiden pidätys oli vaikeaa. En tajua mikä minuun meni, en ole koskaan kokenut mitään vastaavaa, vaikka esitelmiä on toki pidetty.
Keskiviikkona kävin sitten ensimmäistä kertaa seurakunnan tilaisuudessa, nimittäin rukous- ja ylistysillassa. En tietenkään osannut ensiyrittämällä perille, ja pienen mutkittelun kautta saavuin saliin vartin myöhässä. Mutta tähän on totuttu. Ensivaikutelma oli kutakuinkin: onpas täällä vanhaa väkeä. Tunsin itseni aika nuoreksi ja pieneksi siellä. Kun ilta päättyi, tuli muutamia tyyppejä vähän juttelemaan ja kyselemään, että kukas sinä oikein olet. Suomalaisuuteni aiheutti suunnatonta ihastusta. Joku sitten keksi esitellä minulle Eugenin, joka myös opiskelee kieliä (ranskaa ja venäjän historiaa, itse asiassa on piakkoin valmistumassa) ja olin aikas helpottunut, että siinä seurakunnassa on kuin onkin opiskelijoita :) Eugen on aivan tavattoman reilu ja hyvä tyyppi! Se on ihan mun lemppari täällä. Se sitä paitsi puhuu aika lailla hochdeutschia, niin että sitä ymmärränkin kaikkein parhaiten. Illan päätteeksi hän sitten tarjosi minulle vielä kyydin kotiin.
Perjantaina oli oleva ERASMUS-party, jonne jokaisen oli tarkoitus tuoda oman maansa spesialiteettiruokaa kansainväliseen buffettiin. Me sitten torstai-iltana yhdeksän-kymmenen aikaan alettiin Annelin kanssa tekemään, mitäs muutakaan kuin karjalanpiirakoita. Eihän meillä mitään leivontavälineitä juuri ollut, Anneli kävi naapurista lainaamassa desimitan, mutta muuten turvauduttiin paistinpannuun ja kattilaan. Tykkään paljon leipomisesta, mutta karjalanpiirakoiden kanssa meinaa jo tuskastua. Varsinkin, jos joutuu tekemään asiat moneen kertaan ;) Kahdentoista jälkeen saimme viimeisen pellin uunista. Ja tosi hyviä ja kauniita piirakoita tuli! Kun vielä kolmas suomalaisvaihtari Anssi toi lisäksi munavoita, oli meidän suomalaisten osuus buffetista kyllä aivan bueno. Tosin tyypit ei oikein ymmärtäneet, että sitä munavoita kuuluu syödä niiden piirakoiden kanssa. Niin tosiaan, olin bileissä!!! Waau. Enkä kyllä mene toista kertaa :P En oikein tunne oloani kotoisaksi tuommoisissa menoissa... Mutta voipahan nyt paremmalla omallatunnolla sanoa, etten tykkää niistä :P
Lauantaina oli vuorossa yhteinen opastettu kaupunkikierros. Se oli sellainen kulttuuripläjäys Rathausista, Imperia-neidosta ja kirkoista. Sinä päivänä satoi vettä ja oli tosi kylmä. Toivoin vain koko ajan, että kierros päättyisi pian, jotta pääsisin äkkiä kotiin lämmittelemään. Kierros päättyi kahvitteluun, kakutteluun ja rupatteluun eräässä ravintolantapaisessa.
Sunnuntaina taas lähdimme lautalla naapurikaupunki Meersburgiin, jossa niin ikään teimme kulttuuripainotteisen kierroksen linnoissa ja sen semmoisissa. (taitaa paistaa tekstistä läpi kuinka tarkkaavaisesti joku on kuunnellut...) Viisaudenhammas päätti sinä päivänä alkaa oikein urakalla kasvamaan, joten en tuollakaan kierroksella jaksanut keskittyä niinkään kuuntelemiseen, vaan siihen kipeään ikeneen. Ja tuo hammas muuten vaivasi koko seuraavan viikon ja ylikin sen verran kovasti, että poskeni turposi palloksi ja hampaiden peseminen oli suhteellisen tuskaista puuhaa. Ja nukkuminen sitten vielä enemmän...Harkitsin jo saksalaista hammaslääkäriä tai edes kipulääkettä, mutta tulin siihen tulokseen, etten apteekissa osaisi selittää vaivaani, joten urheasti vain kestin joka hampaanpesun ja välttelin nukkumaanmenoa mahdollisimman pitkään (epäilemättä tosi tehokas keino).
Ai niin, yksi hyvinkin oleellinen syy, miksi en aikoinaan aloittanut tätä blogia järkevään aikaan on se, että oman huoneeni netti ei kuukauteen toiminut juuri ollenkaan. Juuri ollenkaan tarkoittaa sitä, että se toimi joskus hyvällä tuurilla maksimissaan 5 minuuttia, kunnes yhteys taas katkesi. Se oli hieman ärshyttävää. Ja koska nettiin ei läheskään koko ajan ollut pääsyä, halusin hyödyntää arvokkaan nettiajan johonkin aivan muuhun kuin blogiin. No niin, eihän sitä tietenkään olisi tarvinnut välttämättä netissä näitä juttuja kirjoittaa, mutta nääh. Parempi kirjoittaa suoraan tänne, ettei tarvi alkaa miettimään ja pyyhkimään... Eli siis, syy myöhäiseen aloitusajankohtaan ei suinkaan ollut saamattomuuteni, vaan netti, joka ei toiminut!!!
Hmm, ehkä lisään tähän vielä tämmöisen pätkän kahdelta ensimmäisen viikon päivältä, joista olin näköjään jotain ajatusta kirjoittanut oikein paperille asti. Voi nolous.
5.10. "Okei, en oo koskaan ollu hyvä kirjottamaan päiväkirjatyyppisiä juttuja, mutta kun tälläsen kyseiseen tarkotukseen just passelin hmm. muistikirjan sain reissuun mukaan, päätin, että tämä tulee täyteen tekstiä. Ja siitä päätöksestä aion pitää kiinni (tähän väliin iso LOL :DD, en todellakaan oo kirjottanu näiden kahen merkinnä jälkeen mitään), tosin sisällöstä en mene takuuseen...katotaan mitä tulee...
4. päiväni Konstanzissa lähestyy loppuaan. Samalla se on ensimmäinen päivä uudessa, saksalaisessa yliopistossani. Ainakaan vielä ei oo mikään valtaisa kulttuurishokki läimähtänyt vasten kasvoja, eikä paljon odotettu (tai ehkä paremminkin ennustettu) koti-ikäväkään oo päässy vaivaamaan. Vielä. Oikeestaan oon aika ihmeissäni. En saksalaisesta elämänmenosta enkä siitä, että olen vieraassa maassa suht. vieraan kielen ympäröimänä ensimmäistä kertaa elämässäni, vaan siitä, että tuo kaikki ei tunnu mitenkään ihmeelliseltä tai oudolta, tai edes vieraalta. Okei, ihmiset kämppis-Annelia lukuunottamatta on aivan uusia tuttavuuksia, mutta. Ehkä tämä tilanne vain on niin lähellä sitä vuoden takaista, kun aloitin Jyväskylän yliopistossa. Uusi kaupunki, koulu ja ihmiset. Oon kokenu tämän jo. Enää se ei shokeeraa niin...vaikka ollaankin nyt eri maassa, kulttuurissa ja kaukana kotoa."
9.10 "Jos joku on ehtinyt tämän viikon oleskelun aikana tulla tutuks, niin se on bussin perässä juokseminen, joskus onnistuneesti, useemmin ei. Miks pitää olla tommosia busseja mistä on niin helppo myöhästyä?!? Haluaisin pyörän. Vois ainaki juoksemisen suhteen ottaa rauhallisemmin. Ja kun nyt juoksu tuli puheeks, tahtoisin taas oikein tarkotuksella juosta. Ja löytää siihen tarkotukseen sopivan lenkin. Mut ei näy. Pitäis tosin ehkä etsiäkki vähän tehokkaammin (ja tiiän kyllä että -kin -päätteet kirjotetaan yhellä koolla, se vaan näyttää totaalisen typerältä sillä tavalla) Ooh vitsit mitä juttua, en ees viiti lukia ku pyyhkisin ton kaiken kuitenki pois. Koko Konstanzissa ei taia olla oikeita verkkareita. Ainakaan naisille. Ei niitä kyllä taho olla Suomessakaan, joka nyt kuitenki on verkkarikansan asuinsija, joten niin, ei liene ihme ettei niitä oo täälläkään. Siks meinaa vähän ärshyttää että jätin ainokaiseni Suomen kotiin. Niin, Suomen kotiin. Jotenki kummasti osaan sanoa tätä kämppää kodiksi. Jyväskylässä se ei onnistunu ollenkaan. Hmph. Täällä ei oo edes mattoja. Mutta jotenki tätä voi sanoa kodiks. Ehkä se johtuu siitä, että nyt se oikea koti on hiukan verran kauempana. Niin kaukana, että on pakko perustaa paikka, jota voi kutsua kodiksi. Tämän kodin siis jaan nyt Annelin kanssa. Pakko myöntää se minkä Anneli jo ehti todeta: mietitytti aika lailla kuinka kahen niin erilaisen, entuudestaan tutun mut kuitenki varsin tuntemattoman (siis sellasen, josta on jo jonkinmoinen kuva muodostunut, ilman suurempia kontakteja kuitenki. Ja mahollisesti vähän vääränlainenki kuva) tytön yhteiselämä mahtaa onnistua. Annelilta pitää kaiketi kysyä erikseen, mutta mun mielestä elämä ja oleminen on soljunu mukavasti. Vaikka meiän persoonat ja elämäntavat on ku päivä ja yö, on ollu ilo asua Annelin kans ja tutustua paremmin. Anneli on huipputyyppi, toivottavasti se kestää mua ja mun jatkuvaa neuvomista koko vuoden ;) Eilen me tehtiin karjalanpiirakoita seuraavan illan partya varten. "Etwas Landestypisches" piti tuoda mukanaan, ja päätettiin alkaa pakertamaan sitten noita. Naapurinki ovella piti käydä kolkuttelemassa, kun meiän keittiövälineistö jostain kumman syystä on aika köyhä. Mut piirakoista tuli nättejä ja jopa hyvänmakusia (Anssin tekemän munavoin kera aivan prima!) Ne sitäpaitsi loppu tosi nopeesti siitä valtavasta buffet-pöydästä, joka siis notkui eri maiden "herkuista". Bileet ei tosiaan oo Miinaa varten, mutta tulipahan käytyä ja todistettua. Ja sai ainaki mahan täyteen, heh. Tuleekohan kielten puhumisessa samanlainen naks-ahaa-elämys niinku kuullunymmärtämisessä? Toivon todella että asia on niin. Alkaa aina vaan enemmän ja enemmän ärshyttämään, tuskastuttamaan, stressaamaan ja melkeen itkettämään se kun ei saa suustansa mitään (järkevää) ulos."
Semmoista. Koitan saada jotain aikaseks taas jokusen hetken päästä. Siihen asti, näkemiin.
tiistai 13. huhtikuuta 2010
Odotuksia ja pelkoja vaihtovuodesta
Ja jälleen kerran saa taas ihmetellä, miksen koskaan saa oikein mitään aikaiseksi tämän blogin suhteen...Ärshyttävää, en oo oikeesti näin laiska. Anyway, aattelin laittaa tähän nyt tämmöisiä odotuksia ja pelkoja vaihtovuodesta-osion :D Ja kommentoida vähän miten mikäkin on täyttynyt.
Odotan/toivon:
* että opin puhumaan saksaa niin, että osaan vastata edes jotain Anetten (opettaja Jykylässä) kysymyspommituksiin kuulostamatta ihan hirveän säälittävältä raukalta.
-hehheh, ei tosiaankaan olla vielä tavoitteessa, mikä ei kyllä oikiasti edes hymyilytä yhtään. Oikeastaan melkeenpä ainoa toive ja tavoite, jonka ehdottomasti halusin täyttyvän. Onhan tässä tiesti vielä aikaa, ja kyllä tässä on edistystä tapahtunu, muttei tyydyttävällä tavalla. Mutta toisaalta, säälittävältä kuulostan joka tapauksessa, että se siitä.
* että tulee tutustuttua lähemmin Saksaan ja saksalaisiin ja tähän kulttuuriin ja kaikkea semmosta hienoa
-Noo, saksalaisiin oon tutustunu. Ne on hurjan mukavia ja rentoja tyyppejä. Iloitsen hirmuisesti, varsinkin kun usein sanotaan, että vaihdossa ollessa ei paikallisiin tutustu just ollenkaan, vaan pyöritään enemmänki muiden vaihtareiden kanssa. Sveitsiläiset on aikas hupasia myös. Vähän rempseämpiä kuin saksalaiset :D Mutta näistä kenties joskus myöhemmin lisää. Saksaa maana en ikävä kyllä ole oikeinkaan päässyt tutkimaan. Tai siis, ei oo tullu vaan lähettyä, lentokenttämatkoja lukuunottamatta. Berliini olis kyllä takuulla näkemisen arvonen, ja Kölnistä ja MM-kisoista unelmoin kovinkin. Ja yks Bundesliiga-matsiki ois aika pakko kokea. Toivotaan, toivotaan...
* että pääsen näkemään Nummelinin!!!
-kyllä, todellakin :)) Ja siitä niin happy. Mutta ei yks kerta kyllä mihinkään riitä...
* että pääsen Sveitsiin <3
-tuleehan tuolla käytyä vähintään kerran viikossa. Zürichiäkin sillon näin hituisen verran. Kesällä ehkä kierrän vähän enemmän, ainaki Heidi-Land ois just mahtis paikka -ja tietysti Lugano ;)
* että on kivaa
-ihan kohtuuhyvin toteutunut joo. Onhan niitä tympeempiäki hetkiä, mutta kaiken kaikkiaan prima :)
Pelkään:
* etten opi puhumaan saksaa
-no tästä tulikin jo sanottua ylempänä. Toivottavasti ei käy pelko toteen :(
* etten tutustu yhtään kehenkään
-huh, poissa on tämä pelko. Tosin paremminkin toki vois olla...
* että "mulla on ihan hirvee koti-ikävä" koko ajan (lainausmerkit pienen sisäpiirijutun vuoksi)
-ja tämä oli suuren suuri yllätys; ei edes ollu koko syksynä yhtään ikävä kotiin. Paitsi vähän sillon kun tiesi, että kohta pääsee kotiin viettämään joulua. Toisaalta, sitten kun tuolta joululomalta tuli takasin Saksaan, oli aikas valtaisa kaipuu takasin kotiin. Mutta enäänpä ei ole taas yhtään, vaikka juurikin tuolta kotoa vasta olen palannut.
* etten osaa hoitaa asioita enkä asioida yms.
-en osaakkaan. mut ei se mitään, Anneli osaa :))
* etten ymmärrä mistään mitään, kenenkään puheesta mitään, oon ihan pihalla kaikesta ja ettei kukaan ymmärrä mua ja mun saksaa
-okei, ymmärrän tyyppien puheet lähestulkoon kokonaan. Mutta muuten...
* että lihon.
- ajatelkaa, mitä ajattelette, mutta vaihto-oppilas lihoo keskimäärin 5-10 kiloa vaihdon aikana. Ja se on pelottavaa. Oon todellakin lihonu, en ehkä noin paljon, mutta eipä kyllä oikein ois ollu varaa siihenkään määrään.
* etten osaa edes tulla koko kaupunkiin, että myöhästyn lennolta tai hyppään väärään junaan tai etten osaa edes matkustaa kyseisillä välineillä
-ehheh. junamatkailu on sujunu ongelmitta, ihme kyllä. Ja lennotki sittemmin...
* etten tajua koulusta yhtään mitään
-no tajuan. Jotaki ainaki jostaki.
* etten osaa olla/pärjää Annelin kanssa samassa asunnossa ( ;DDD)
-kuulostaa hassulta, mutta pelko oli toisaalta ihan aiheellinen, koska en todellakaan osaa olla kovinkaan monen ihmisen kanssa normaalisti. Nykyisin mietin aina, miten ihmeessä pärjäisin ilman Annelia. En mitenkään.
Odotan/toivon:
* että opin puhumaan saksaa niin, että osaan vastata edes jotain Anetten (opettaja Jykylässä) kysymyspommituksiin kuulostamatta ihan hirveän säälittävältä raukalta.
-hehheh, ei tosiaankaan olla vielä tavoitteessa, mikä ei kyllä oikiasti edes hymyilytä yhtään. Oikeastaan melkeenpä ainoa toive ja tavoite, jonka ehdottomasti halusin täyttyvän. Onhan tässä tiesti vielä aikaa, ja kyllä tässä on edistystä tapahtunu, muttei tyydyttävällä tavalla. Mutta toisaalta, säälittävältä kuulostan joka tapauksessa, että se siitä.
* että tulee tutustuttua lähemmin Saksaan ja saksalaisiin ja tähän kulttuuriin ja kaikkea semmosta hienoa
-Noo, saksalaisiin oon tutustunu. Ne on hurjan mukavia ja rentoja tyyppejä. Iloitsen hirmuisesti, varsinkin kun usein sanotaan, että vaihdossa ollessa ei paikallisiin tutustu just ollenkaan, vaan pyöritään enemmänki muiden vaihtareiden kanssa. Sveitsiläiset on aikas hupasia myös. Vähän rempseämpiä kuin saksalaiset :D Mutta näistä kenties joskus myöhemmin lisää. Saksaa maana en ikävä kyllä ole oikeinkaan päässyt tutkimaan. Tai siis, ei oo tullu vaan lähettyä, lentokenttämatkoja lukuunottamatta. Berliini olis kyllä takuulla näkemisen arvonen, ja Kölnistä ja MM-kisoista unelmoin kovinkin. Ja yks Bundesliiga-matsiki ois aika pakko kokea. Toivotaan, toivotaan...
* että pääsen näkemään Nummelinin!!!
-kyllä, todellakin :)) Ja siitä niin happy. Mutta ei yks kerta kyllä mihinkään riitä...
* että pääsen Sveitsiin <3
-tuleehan tuolla käytyä vähintään kerran viikossa. Zürichiäkin sillon näin hituisen verran. Kesällä ehkä kierrän vähän enemmän, ainaki Heidi-Land ois just mahtis paikka -ja tietysti Lugano ;)
* että on kivaa
-ihan kohtuuhyvin toteutunut joo. Onhan niitä tympeempiäki hetkiä, mutta kaiken kaikkiaan prima :)
Pelkään:
* etten opi puhumaan saksaa
-no tästä tulikin jo sanottua ylempänä. Toivottavasti ei käy pelko toteen :(
* etten tutustu yhtään kehenkään
-huh, poissa on tämä pelko. Tosin paremminkin toki vois olla...
* että "mulla on ihan hirvee koti-ikävä" koko ajan (lainausmerkit pienen sisäpiirijutun vuoksi)
-ja tämä oli suuren suuri yllätys; ei edes ollu koko syksynä yhtään ikävä kotiin. Paitsi vähän sillon kun tiesi, että kohta pääsee kotiin viettämään joulua. Toisaalta, sitten kun tuolta joululomalta tuli takasin Saksaan, oli aikas valtaisa kaipuu takasin kotiin. Mutta enäänpä ei ole taas yhtään, vaikka juurikin tuolta kotoa vasta olen palannut.
* etten osaa hoitaa asioita enkä asioida yms.
-en osaakkaan. mut ei se mitään, Anneli osaa :))
* etten ymmärrä mistään mitään, kenenkään puheesta mitään, oon ihan pihalla kaikesta ja ettei kukaan ymmärrä mua ja mun saksaa
-okei, ymmärrän tyyppien puheet lähestulkoon kokonaan. Mutta muuten...
* että lihon.
- ajatelkaa, mitä ajattelette, mutta vaihto-oppilas lihoo keskimäärin 5-10 kiloa vaihdon aikana. Ja se on pelottavaa. Oon todellakin lihonu, en ehkä noin paljon, mutta eipä kyllä oikein ois ollu varaa siihenkään määrään.
* etten osaa edes tulla koko kaupunkiin, että myöhästyn lennolta tai hyppään väärään junaan tai etten osaa edes matkustaa kyseisillä välineillä
-ehheh. junamatkailu on sujunu ongelmitta, ihme kyllä. Ja lennotki sittemmin...
* etten tajua koulusta yhtään mitään
-no tajuan. Jotaki ainaki jostaki.
* etten osaa olla/pärjää Annelin kanssa samassa asunnossa ( ;DDD)
-kuulostaa hassulta, mutta pelko oli toisaalta ihan aiheellinen, koska en todellakaan osaa olla kovinkaan monen ihmisen kanssa normaalisti. Nykyisin mietin aina, miten ihmeessä pärjäisin ilman Annelia. En mitenkään.
maanantai 8. maaliskuuta 2010
Pieni matkaromaani väliltä Tampere-Konstanz
Ääh, aika menee ihan liian nopeasti ja taas on kirjoittamiset autuaasti unohtunu, mutta koitetaanpas tässä nyt ryhdistäytyä ja muistella, mitä silloin joskus kauan kauan sitten syksyllä tapahtui. Ei ole nyt kyllä inspiraatiota minkään vertaa...
Operaatio lentolippujen metsästys oli ensikertalaiselle tuskaista hommaa. Tarkoituksena oli tietenkin päästä mahdollisimman halvalla Konstanzin lähettyville, mukavuudet, lähtöajat yms. olivat sivuseikka. Ärshytti vain, kun ei edes osannut arvella paljonko lipusta kannattaisi maksaa, jotta se olisi halpa. Onneksi on facebook, jossa tällaistakin asiaa voi kätevästi tiedustella, ja sieltä otinkin onkeeni serkkuni Keijon vinkin tutkistella epäsuoria lentoja Lontoon kautta Saksaan. Se oli äärimmäisen hyvä vinkki, kiitos siitä, sillä Lontoosta pääsee kätevästi Ryanairilla Friedrichshafeniin, joka sijaitsee vain katamaraanimatkan päässä Konstanzista, ja kaiken lisäksi juurikin kyseenomaisena viikkona sattui pääsemään Tampereelta Lontooseen 10 eurolla ja sieltä Friedrichshafeniin 5 eurolla, mikä kuulosti kyllä varsin mukavalta ottaen huomioon vaihto-opiskelijoiden 2000 euron tuen matkakulujen kattamiseksi ;) Ai niin, toki noihin lippujen hintoihin tuli lopulta kymppi lisää, kun päätin sittenkin ottaa vielä yhden isomman matkalaukun kaksien käsimatkatavaroiden lisäksi, mutta suhteellisen halpaa siitä huolimatta.
Koska nuo matkustuskulut nyt näyttivät jäävän noinkin alhaisiksi, päätin ottaa mukaani saattajan, jonka kanssa oli sitten tarkoitus viettää arvon suurkaupunki Lontoossa muutama halpamatkailijapäivä ennen Saksaan siirtymistä.
Ensimmäinen ulkomaanmatkani oli kaikin puolin ikimuistoinen :D (mietin hetken, minkä hymiön tuohon perään laittaisin, mutta olkoon nyt tuo) Kone Tampereelta lähti puoli yhdentoista aikaan illalla ja laskeutui Lontoon Stanstedin kentälle n. klo 00.00. Koska matkasta piti saada mahdollisimman halpa ja koska varsinkaan minulla ei ollut mikään hirveä hinku lähteä tuohon aikaan seikkailemaan Lontoon yöhön, vietimme ensimmäisen yön kyseisen lentokentän lattialla monien muiden tavoin, ja halpismatkailijoille suosittelen kyllä. Ei mitään pientä kylmyyttä suurempaa ongelmaa, tosin yksin en kyllä välttämättä uskaltaisi nukkumaan ruveta.
Aamusta sitten matkasimme itse keskustaan, ja olihan se hiukka eri näkö- ja kokoluokkaa kuin meikäläisten kaupungit! Ja JEE, oon nähny Big Benin ja laittanu kelloni sen aikaan!!! :D Ja Jee, käytiin London Eyessa, Madame Tussauds -vahakabinetissa ja London Dungeonissa. (London Aquarium oli jo menny kiinni, niin ei keritty siihen :P) Ja jee, jopa meki päästiin sisään Harrodsille ;D Ja jee, sitten me käytiin shoppailuparatiisissa, istuksittiin pimeässä ja hiljaisessa Hyde Parkissa ja ajeltiin metrolla ympäriinsä ja ihmeteltiin ihmeellisiä ihmisiä. Ja jee, syötiin aamupalaksi kananmunaa, teetä ja paahtoleipää marmeladilla, Ja jee, meinattiin ostaa italialaista jäätelöä joku 5 pallon annos, mutta sitä ei voinukkaan maksaa kortilla, niin sanottiin vaan, että me käydään automaatilla ja juostiin karkuun :) Se oli hassua, tosin sääli hyvää jäätelöä :( Olen huono ostamaan yhtään mitään, joten mukaan konkreettikseksi muistoksi Londoonista tarttui vain "Best Disney album in the World ever" (ja turistipostikortteja). Siihen musiikkikauppaan pitäis kyllä päästä uudestaan :)
No joo, kaksi päivää Lontoossa meni suhteellisen nopeasti, näin yllättäen. Tuli lähtöpäivä, ja kuten joku ehkä on sattunut jostakin kuulemaan, ei homma toiminut ihan suunnitelmien ja budjetin mukaan. Me nimittäin myöhästyttiin koneesta. Se juttu meni näin:
Saattajani halusi aikaisin aamusta lähteä vielä viimeisen kerran käväisemään Lontoon keskustassa. Kello oli vasta kuusi, joten minä itse jäin vielä nukkumaan. Lentomme oli määrä lähteä klo 12.15 tms. ja matka junalla Liverpoolin asemalta kentälle kesti n. 45 minuuttia. Kahdeksan aikaan tuli viesti: "Eksyin, mutta olen siellä yhdeksältä." Jes. Mutta no, yhdeksältä ei ollut vielä mikään kiire sinänsä. Jäin odottelemaan. Ja pakkaamaan. Ja mitä näin pöydällä?! Tämä oli jättänyt karttansa ja metrokorttinsa hotelliin!!! Nice. Hieman alko Miinallakin jo sappi kiehua. Miten voi olla niin typerä?!!? No, odottelin. Ja odotin vähän lisää. Kello kävi kiivaasti yli yhdeksän. Tuli toinen viesti: "Olen siellä 20 minuutissa. Pakkaa valmiiksi." Odotin, odotin, odotin. 20 minuuttia kului. Ja toinen 20 minuuttia. Itkin, itkin ja itkin käyden kaikki kauhukuvat läpi mielessäni. En kestänyt enää. Päätin ottaa tavarat ja lähteä jo valmiiksi Victoria Stationille. (Tosin koska minä olen minä, mietin tuotakin päätöstä hirmuisen kauan) No, juuri kun olin lähdössä tämä tulee hotellille, oli juossut pitkät matkat ja oli raukka läkähtymisen partaalla. Ei siinä nyt kuitenkaan auttanut muu kuin äkkiä kiiruhtaa asemalle, sieltä ensin metrolla toiselle, jolta juna lentokentälle lähtee joka 15 minuutti. Matkalla tämä kertoo, että tämän täytyy hakea passinsa jostain kahvilasta, jossa se on panttina. Mitä??? No, kai se on pakko hakea, jos meinaa yhtään pidemmälle matkustaa. Jään ihmisvilskeeseen odottamaan, taas. Kello on jo aivan liian paljon, kun tämä vihdoin tulee takaisin. Se on vielä enemmän, kun vihdoin päästään sille toiselle metroasemalle, jolta juuri on juna kentälle lähtenyt. Joudutaan siis odottamaan se 15 minuuttia. Nice. Se vartti tulee kohtalokkaaksi. Junassa onkin sitten ilmiselvää, että tullaan myöhästymään koneesta. Ja hyvät naiset ja herrat, Miina on vihainen.
No jooh, kun nyt asialle ei mitään enää mahtanut niin en jaksanut kauan mököttää. Enemmänkin alkoi mietityttää, että mitähän seuraavaksi tapahtuu ja pääsenköhän koskaan perille Konstanziin. Seuraava lento Friedrichshafeniin olisi seuraavana päivänä, Frankfurtiin lähtisi lento muutaman tunnin kuluttua. Tämä halusi hyvittää mokailunsa ja osti sitten liput siihen Frankfurtiin lähtevään koneeseen. Hintaa tälle tuli molemmilta + ruumaan menevältä laukulta yhteensä 230e. Hieman tuli meidän vitosen lentoliput kalliimmaksi. Mutta hyvä ruoka, parempi mieli, vaikka se "ruoka" olikin lentokentän pikaruokalasta ostettu kasvishampurilaisateria (älkää koskaan ostako :P).
Miina oli ihan haltioissaan, kun vihdoin pääsi Saksan maaperälle. Wau, tää on Saksa! Vähän siistiä, me ollaan Saksassa! Ajattele, me ollaan Saksassa! Olin niin innoissani, että luin ääneen joka ikisen saksankielisen tekstin, jonka vain näin jossakin. Frankfurt Hahnin lentokenttä oli kaiken lisäksi tosi kiva. Passivirkailijahemmo sanoi terve ja kiitos (siis suomeksi) ja olin vielä enemmän innoissani. Hei näähän osaa suomea :D
Kentällä sitten tiedustelimme pääsyä Konstanziin. Ensin piti mennä bussilla (12e/hlö) keskustaan ja sieltä sitten matkata kahdella eri junalla etelään. Siispä ahtauduimme bussin peräpenkille saksalaisten yms. kanssa. Olin vieläkin niin höperönä Saksaan pääsystä, että höpötin vähän mitä sattuu. "Vähän siisitä, kun voi puhua ihan mitä vaan, eikä kukaan muu ymmärrä mitään." Nooh, eiköhän hetken päästä tytöt siinä samaisella 5 hengen takapenkillä ala puhua suomea :D Se oli aika huvittavaa. No joo, bussimatkalla tämä kertoi, että "kahvilassa panttina ollut passi" oli valetta ja vain tekosyy päästä vielä viime hetken puhelinkaupoille. Suutuin. Oltaisiin ehkä ehditty koneeseen ilman sitä reissua. Sanoin pahasti. Tämä suuttui totaalisesti ja aikoi läksiä omia teitään Suomeen. Se oli aika surkea hetki. Lopulta tämä kuitenkin suostui saattamaan minut perille asti ja osti molemmille junaliput Konstanziin. Nämä maksoivatkin sitten mukavasti 77e per henkilö, kun bussi sieltä Friedrichshafenista olisi maksanut 71e vähemmän... Äkkiseltään laskettuna sille pahuksen myöhästymiselle tuli siis hintaa n. 400e. Että ihan kiva.
Juna lähti yöllä klo 02.00, joten nelisen tuntia saimme seikkailla Ralfin, Monan ja Hayrettinin jalanjäljissä Frankfurt am Mainilla. Frankfurt on pelottava kaupunki, ainakin yöllä. Se alue, missä me kuljeksittiin oli täynnä hämärän näköisiä clubeja, joiden edustalla humalaiset äijät seisoksi rajun näköisinä. Ei todellakaan mikään pikkutyttöjen iltakävelypaikka. Lähes poikkeuksetta kaikki kulkijat polttivat tupakkaa, myös pikkuliikkeiden sisällä, ja haju oli pökerryttävä. Eläköön Suomen tupakkalaki. Lisäksi siellä tuntui olevan jonkinasteisia viemäriongelmia. Ei ollut sillä kerralla Frankfurt mikään positiivinen kokemus, ikävä kyllä.
Mitäs sitten, syötiin Milka-suklaata ja odotettiin junaa. Hypättiin junaan ja parin tunnin päästä ulos. Odotettiin toista junaa unenpöpperössä ja pestiin hampaita hyisellä asemalaiturilla. Hypättiin junaan, nukuttiin ja herättiin töihin matkaavien salkkumiesten nyrpeisiin tuijotuksiin. Oltiin vissiin vähän rähjäisen näköisiä. Mutta mitä muuta voi odottaa sellaisen matkan jälkeen? Konstanziin päästiin joka tapauksessa lopulta, mikä oli suuren suuri helpotus. Suosiolla otettiin asemalta taksi Europahausille, joka siis on nykyinen asuinpaikkani. Kiitos ystävällisen hepun ja Hausmaisterilla ylipitkään vierailleen tytön ehdimme itsekin hänen juttusilleen avainta hakemaan juuri ja juuri, vaikka vastaanottoaika olikin jo virallisesti ohitse. Hausmaister on muuten tosi hyvä tyyppi. Näytti ja esitteli asunnon ja talon ja jutteli ja kertoi kaikkea hyödyllistä, vaikka se hänen vapaansa oli alkanut jo kauan sitten. Enkä ainakaan vielä ole joutunut maksamaan 15 euron hintaa lakanoiden lainaamisesta, ja vähän veikkaan, että koko asia on unohdettu kun sieltä sitten joskus lähden. Asuntoa ei jaksanut siinä väsymyksen vaiheessa hirmuusesti tutkia, ainoa kiinnostava asia oli sillä hetkellä nukkuminen. Ja niinpäs me nukuttiin pitkään ja hartaasti, kunnes Annelin äänet ja "Tää meiän asunto on aika läppä :D" -tekstari herättivät. Sen pituinen se. Ja aika pitkä olikin. En osaa kirjoittaa tiiviisti, vaikka tääkin on jo tosi tiivistä ottaen huomioon, että me oltiin kuitenkin Lontoossa. Vois kirjottaa niin paljon enemmänkin. Mutta lisää joskus. Ehkä jotain asiallistakin jopa.
Operaatio lentolippujen metsästys oli ensikertalaiselle tuskaista hommaa. Tarkoituksena oli tietenkin päästä mahdollisimman halvalla Konstanzin lähettyville, mukavuudet, lähtöajat yms. olivat sivuseikka. Ärshytti vain, kun ei edes osannut arvella paljonko lipusta kannattaisi maksaa, jotta se olisi halpa. Onneksi on facebook, jossa tällaistakin asiaa voi kätevästi tiedustella, ja sieltä otinkin onkeeni serkkuni Keijon vinkin tutkistella epäsuoria lentoja Lontoon kautta Saksaan. Se oli äärimmäisen hyvä vinkki, kiitos siitä, sillä Lontoosta pääsee kätevästi Ryanairilla Friedrichshafeniin, joka sijaitsee vain katamaraanimatkan päässä Konstanzista, ja kaiken lisäksi juurikin kyseenomaisena viikkona sattui pääsemään Tampereelta Lontooseen 10 eurolla ja sieltä Friedrichshafeniin 5 eurolla, mikä kuulosti kyllä varsin mukavalta ottaen huomioon vaihto-opiskelijoiden 2000 euron tuen matkakulujen kattamiseksi ;) Ai niin, toki noihin lippujen hintoihin tuli lopulta kymppi lisää, kun päätin sittenkin ottaa vielä yhden isomman matkalaukun kaksien käsimatkatavaroiden lisäksi, mutta suhteellisen halpaa siitä huolimatta.
Koska nuo matkustuskulut nyt näyttivät jäävän noinkin alhaisiksi, päätin ottaa mukaani saattajan, jonka kanssa oli sitten tarkoitus viettää arvon suurkaupunki Lontoossa muutama halpamatkailijapäivä ennen Saksaan siirtymistä.
Ensimmäinen ulkomaanmatkani oli kaikin puolin ikimuistoinen :D (mietin hetken, minkä hymiön tuohon perään laittaisin, mutta olkoon nyt tuo) Kone Tampereelta lähti puoli yhdentoista aikaan illalla ja laskeutui Lontoon Stanstedin kentälle n. klo 00.00. Koska matkasta piti saada mahdollisimman halpa ja koska varsinkaan minulla ei ollut mikään hirveä hinku lähteä tuohon aikaan seikkailemaan Lontoon yöhön, vietimme ensimmäisen yön kyseisen lentokentän lattialla monien muiden tavoin, ja halpismatkailijoille suosittelen kyllä. Ei mitään pientä kylmyyttä suurempaa ongelmaa, tosin yksin en kyllä välttämättä uskaltaisi nukkumaan ruveta.
Aamusta sitten matkasimme itse keskustaan, ja olihan se hiukka eri näkö- ja kokoluokkaa kuin meikäläisten kaupungit! Ja JEE, oon nähny Big Benin ja laittanu kelloni sen aikaan!!! :D Ja Jee, käytiin London Eyessa, Madame Tussauds -vahakabinetissa ja London Dungeonissa. (London Aquarium oli jo menny kiinni, niin ei keritty siihen :P) Ja jee, jopa meki päästiin sisään Harrodsille ;D Ja jee, sitten me käytiin shoppailuparatiisissa, istuksittiin pimeässä ja hiljaisessa Hyde Parkissa ja ajeltiin metrolla ympäriinsä ja ihmeteltiin ihmeellisiä ihmisiä. Ja jee, syötiin aamupalaksi kananmunaa, teetä ja paahtoleipää marmeladilla, Ja jee, meinattiin ostaa italialaista jäätelöä joku 5 pallon annos, mutta sitä ei voinukkaan maksaa kortilla, niin sanottiin vaan, että me käydään automaatilla ja juostiin karkuun :) Se oli hassua, tosin sääli hyvää jäätelöä :( Olen huono ostamaan yhtään mitään, joten mukaan konkreettikseksi muistoksi Londoonista tarttui vain "Best Disney album in the World ever" (ja turistipostikortteja). Siihen musiikkikauppaan pitäis kyllä päästä uudestaan :)
No joo, kaksi päivää Lontoossa meni suhteellisen nopeasti, näin yllättäen. Tuli lähtöpäivä, ja kuten joku ehkä on sattunut jostakin kuulemaan, ei homma toiminut ihan suunnitelmien ja budjetin mukaan. Me nimittäin myöhästyttiin koneesta. Se juttu meni näin:
Saattajani halusi aikaisin aamusta lähteä vielä viimeisen kerran käväisemään Lontoon keskustassa. Kello oli vasta kuusi, joten minä itse jäin vielä nukkumaan. Lentomme oli määrä lähteä klo 12.15 tms. ja matka junalla Liverpoolin asemalta kentälle kesti n. 45 minuuttia. Kahdeksan aikaan tuli viesti: "Eksyin, mutta olen siellä yhdeksältä." Jes. Mutta no, yhdeksältä ei ollut vielä mikään kiire sinänsä. Jäin odottelemaan. Ja pakkaamaan. Ja mitä näin pöydällä?! Tämä oli jättänyt karttansa ja metrokorttinsa hotelliin!!! Nice. Hieman alko Miinallakin jo sappi kiehua. Miten voi olla niin typerä?!!? No, odottelin. Ja odotin vähän lisää. Kello kävi kiivaasti yli yhdeksän. Tuli toinen viesti: "Olen siellä 20 minuutissa. Pakkaa valmiiksi." Odotin, odotin, odotin. 20 minuuttia kului. Ja toinen 20 minuuttia. Itkin, itkin ja itkin käyden kaikki kauhukuvat läpi mielessäni. En kestänyt enää. Päätin ottaa tavarat ja lähteä jo valmiiksi Victoria Stationille. (Tosin koska minä olen minä, mietin tuotakin päätöstä hirmuisen kauan) No, juuri kun olin lähdössä tämä tulee hotellille, oli juossut pitkät matkat ja oli raukka läkähtymisen partaalla. Ei siinä nyt kuitenkaan auttanut muu kuin äkkiä kiiruhtaa asemalle, sieltä ensin metrolla toiselle, jolta juna lentokentälle lähtee joka 15 minuutti. Matkalla tämä kertoo, että tämän täytyy hakea passinsa jostain kahvilasta, jossa se on panttina. Mitä??? No, kai se on pakko hakea, jos meinaa yhtään pidemmälle matkustaa. Jään ihmisvilskeeseen odottamaan, taas. Kello on jo aivan liian paljon, kun tämä vihdoin tulee takaisin. Se on vielä enemmän, kun vihdoin päästään sille toiselle metroasemalle, jolta juuri on juna kentälle lähtenyt. Joudutaan siis odottamaan se 15 minuuttia. Nice. Se vartti tulee kohtalokkaaksi. Junassa onkin sitten ilmiselvää, että tullaan myöhästymään koneesta. Ja hyvät naiset ja herrat, Miina on vihainen.
No jooh, kun nyt asialle ei mitään enää mahtanut niin en jaksanut kauan mököttää. Enemmänkin alkoi mietityttää, että mitähän seuraavaksi tapahtuu ja pääsenköhän koskaan perille Konstanziin. Seuraava lento Friedrichshafeniin olisi seuraavana päivänä, Frankfurtiin lähtisi lento muutaman tunnin kuluttua. Tämä halusi hyvittää mokailunsa ja osti sitten liput siihen Frankfurtiin lähtevään koneeseen. Hintaa tälle tuli molemmilta + ruumaan menevältä laukulta yhteensä 230e. Hieman tuli meidän vitosen lentoliput kalliimmaksi. Mutta hyvä ruoka, parempi mieli, vaikka se "ruoka" olikin lentokentän pikaruokalasta ostettu kasvishampurilaisateria (älkää koskaan ostako :P).
Miina oli ihan haltioissaan, kun vihdoin pääsi Saksan maaperälle. Wau, tää on Saksa! Vähän siistiä, me ollaan Saksassa! Ajattele, me ollaan Saksassa! Olin niin innoissani, että luin ääneen joka ikisen saksankielisen tekstin, jonka vain näin jossakin. Frankfurt Hahnin lentokenttä oli kaiken lisäksi tosi kiva. Passivirkailijahemmo sanoi terve ja kiitos (siis suomeksi) ja olin vielä enemmän innoissani. Hei näähän osaa suomea :D
Kentällä sitten tiedustelimme pääsyä Konstanziin. Ensin piti mennä bussilla (12e/hlö) keskustaan ja sieltä sitten matkata kahdella eri junalla etelään. Siispä ahtauduimme bussin peräpenkille saksalaisten yms. kanssa. Olin vieläkin niin höperönä Saksaan pääsystä, että höpötin vähän mitä sattuu. "Vähän siisitä, kun voi puhua ihan mitä vaan, eikä kukaan muu ymmärrä mitään." Nooh, eiköhän hetken päästä tytöt siinä samaisella 5 hengen takapenkillä ala puhua suomea :D Se oli aika huvittavaa. No joo, bussimatkalla tämä kertoi, että "kahvilassa panttina ollut passi" oli valetta ja vain tekosyy päästä vielä viime hetken puhelinkaupoille. Suutuin. Oltaisiin ehkä ehditty koneeseen ilman sitä reissua. Sanoin pahasti. Tämä suuttui totaalisesti ja aikoi läksiä omia teitään Suomeen. Se oli aika surkea hetki. Lopulta tämä kuitenkin suostui saattamaan minut perille asti ja osti molemmille junaliput Konstanziin. Nämä maksoivatkin sitten mukavasti 77e per henkilö, kun bussi sieltä Friedrichshafenista olisi maksanut 71e vähemmän... Äkkiseltään laskettuna sille pahuksen myöhästymiselle tuli siis hintaa n. 400e. Että ihan kiva.
Juna lähti yöllä klo 02.00, joten nelisen tuntia saimme seikkailla Ralfin, Monan ja Hayrettinin jalanjäljissä Frankfurt am Mainilla. Frankfurt on pelottava kaupunki, ainakin yöllä. Se alue, missä me kuljeksittiin oli täynnä hämärän näköisiä clubeja, joiden edustalla humalaiset äijät seisoksi rajun näköisinä. Ei todellakaan mikään pikkutyttöjen iltakävelypaikka. Lähes poikkeuksetta kaikki kulkijat polttivat tupakkaa, myös pikkuliikkeiden sisällä, ja haju oli pökerryttävä. Eläköön Suomen tupakkalaki. Lisäksi siellä tuntui olevan jonkinasteisia viemäriongelmia. Ei ollut sillä kerralla Frankfurt mikään positiivinen kokemus, ikävä kyllä.
Mitäs sitten, syötiin Milka-suklaata ja odotettiin junaa. Hypättiin junaan ja parin tunnin päästä ulos. Odotettiin toista junaa unenpöpperössä ja pestiin hampaita hyisellä asemalaiturilla. Hypättiin junaan, nukuttiin ja herättiin töihin matkaavien salkkumiesten nyrpeisiin tuijotuksiin. Oltiin vissiin vähän rähjäisen näköisiä. Mutta mitä muuta voi odottaa sellaisen matkan jälkeen? Konstanziin päästiin joka tapauksessa lopulta, mikä oli suuren suuri helpotus. Suosiolla otettiin asemalta taksi Europahausille, joka siis on nykyinen asuinpaikkani. Kiitos ystävällisen hepun ja Hausmaisterilla ylipitkään vierailleen tytön ehdimme itsekin hänen juttusilleen avainta hakemaan juuri ja juuri, vaikka vastaanottoaika olikin jo virallisesti ohitse. Hausmaister on muuten tosi hyvä tyyppi. Näytti ja esitteli asunnon ja talon ja jutteli ja kertoi kaikkea hyödyllistä, vaikka se hänen vapaansa oli alkanut jo kauan sitten. Enkä ainakaan vielä ole joutunut maksamaan 15 euron hintaa lakanoiden lainaamisesta, ja vähän veikkaan, että koko asia on unohdettu kun sieltä sitten joskus lähden. Asuntoa ei jaksanut siinä väsymyksen vaiheessa hirmuusesti tutkia, ainoa kiinnostava asia oli sillä hetkellä nukkuminen. Ja niinpäs me nukuttiin pitkään ja hartaasti, kunnes Annelin äänet ja "Tää meiän asunto on aika läppä :D" -tekstari herättivät. Sen pituinen se. Ja aika pitkä olikin. En osaa kirjoittaa tiiviisti, vaikka tääkin on jo tosi tiivistä ottaen huomioon, että me oltiin kuitenkin Lontoossa. Vois kirjottaa niin paljon enemmänkin. Mutta lisää joskus. Ehkä jotain asiallistakin jopa.
perjantai 29. tammikuuta 2010
Paluu ajatuksiin ennen lähtöä...
Niin typerältä kuin se tuntuukin taidan aloittaa tämän blogin virallisesti niistä hetkistä noin puoli vuotta sitten, kun koko vaihtohässäkästä todella tuli ajankohtainen...Tai ehkä hieman sitäkin varhaisemmista vaiheista, kuten siitä, miksi nyt olen nimenomaan täällä pienessä Konstanzissa, enkä vaikkapa suuressa mahtavassa Berliinissä.
Meitä saksan pääainelukijoita kehoitetaan, kannustetaan, suorastaan ajetaan siihen, että lähtisimme opintoihin kuuluvaan kieliharjoitteluun toisena opiskeluvuotenamme. Ajankohta on nimittäin kannattavin (tai näin sanotaan) opiskelujen etenemisen ja menestyksen kannalta. Niinpä minäkin ihanan opettajani kannustamana (pakottamana ;) otin neuvosta vaarin, ja aloin katsella valittavissa olevia vaihto-opiskelukaupunkeja. Koska lapsuuteni Pikku-Heidi -vuosien Alppikylä-maisemien lumoissa sekä teini-iän idolini (no hyi mikä sana kuvaamaan niin hienoa miestä, antakaa anteeksi) Petteri Nummelinin hienoisesta myötävaikutuksesta Sveitsi on vahvasti juurtunut sydämeeni, oli päivänselvää, että myös siellä halusin suorittaa vaihtoni. Valitettavasti tämän haaveen toteuttaminen olisi tuottanut liian suuren määrän papereita, tuskaa ja itsenäistä toimintaa (koska Sveitsi ei kuulunut laitoksemme vaihtokohteisiin, ja on muutenkin vähän ongelmallisempi paikka), joita en ensimmäisen ulkomaanmatkaani järjestymiseen kaivannut yhtään enempää.
Siispä valittavaksi jäi liuta kaupunkeja Saksan ja Itävallan alueella, joista Konstanz valikoitui lopulta varsin helposti ykkösvaihtoehdokseni. Sijainti jokseenkin kiinnostavammassa eteläisessä Saksassa aivan Sveitsin rajalla, Bodenjärven rannalla, kaupungin suhteellisen pieni koko sekä läheinen helluntaiseurakunta olivat vahvimmat houkuttimeni tuota kaupunkia kohtaan. Rasti ruutuun, odottamaan ja toivomaan parasta. Myös nykyinen kämppikseni Anneli oli hakenut ensisijaisesti Konstanziin, ja koska sinne oli tarjolla vain yksi vaihtopaikka, oli odottaminen astetta jännittyneempää. En tiedä minkä vuoksi, mutta lopulta me kumpikin pääsimme Konstanziin. Ja hyvä niin. Minulle ainakin olisi tullut paha mieli, jos Anneli olisi päässyt ja minä en. :)
Välikommenttina, tällästä tylsää faktaa on tylsä kirjottaa, toivottavasti vielä tylsempää lukea. Mutta kai tämä on vähän pakollista, jos haluaa tällä korvata raportin. Lupaan ettei tämä jatkossa ole niin tylsää kun päästään itse matkalle.
No niin siis, yliopiston puolelta meitä autettiin hyvin näissä vaihtoon valmistautumisissa. Jo talvipuolella ennen hakemisia sun muita oli yleinen info- ja kiinnostuksenherätystilaisuus kaikille halukkaille. Myöhemmin keväällä oli vielä kokonainen päivä erinäisiä infotilaisuuksia vaihtoon valituille lentolipuista learning agreementtien kautta asunnonhakemiseen. Tietoa tuli tosiaankin hirvittävä määrä samana päivänä, ja itsellä ainakin oli pää vielä enemmän pyörällä kaiken sen jälkeen, puhumattakaan siitä "hienoisesta" stressistä, jonka kehoitukset rokotuksiin, vakuutuksiin ja mastercardeihin saivat aikaan. Yksi asia kaiken muun seasta kyllä valikoitui iskostumaan varsin jämäkästi mieleeni. Eräs Saksassa vaihdossa ollut tyttö nimittäin kertoi, että sai koko vuonna ehkä 1 opintopisteen kerättyä, eikä KELA ollut moksiskaan. Jostain kumman syystä tuo jäi päällimmäisenä mieleen ;) No juu, onneksi me saksankieliseen maahan lähtijät kokoonnuimme vielä ERASMUS-yhdyshenkilömme kanssa täyttämään ne tärkeimmät paperit; yliopistoon ilmoittautumisen sekä opiskelija-asunnon hakemisen.
Vaikka nuo hakupaperit olikin täytetty jo hyvissä ajoin yli kuukausi ennen deadline-lähetyspäivää, jäi niiden lähettäminen minulla tuttuun tapaan mahdollisimman myöhäiseksi. Ja juurikin noina viimeisinä lähetyspäivinä tajusin, että minulta puuttuu yksi tarvittava paperi joukosta. Olin jopa niin epätoivoinen, että uskaltauduin (siis MINÄ!) soittamaan Jyväskylän yliopiston kansainvälisiin palveluihin ja kysymään miten voisin tuon paperin mahdollisimman pikaisesti saada haltuuni. (hahaa, saksan predikatiivisäännöt alkaa vallata pääkoppaani...heh, kukaan ei ees tajunnu ;D ) Ja niinpä jouduin vielä seuraavana päivänä tekemään aina niin mukavan bussimatkan rakkaaseen opiskelukaupunkiini yhden ainokaisen paperin takia. Tai no, myönnetään, ehkä paremminkin sen oman saamattomuuteni takia. Mutta anyway, sain paperit pikapostina Saksaan juuri oikeaan aikaan, huh.
Siinäpä nuo pakolliset paperihommat oikeastaan olivat. Joskus keskikesäisenä päivänä tuli paksu kirje Konstanzista sisältäen monia monia papereita, mutta miten minä sen nyt siitä saksasta/englannista tajusin, niin kaikeksi onneksi sinnepäin ei enää tarvinnut lähettää mitään, ellei sitten halunnut saada paikan päältä tuutoria vähän avustamaan alkuun tai näyttämään paikkoja yms. Ja sitten ei tarvinnutkaan/voinutkaan/saanutkaan muuta tehdä kuin odottaa, odottaa ja odottaa (ja välissä hommata lentoliput ja ihkaensimmäinen passi :D) sitä syyskuun päivää, jolloin matkaanlähdön oli määrä tapahtua...
Meitä saksan pääainelukijoita kehoitetaan, kannustetaan, suorastaan ajetaan siihen, että lähtisimme opintoihin kuuluvaan kieliharjoitteluun toisena opiskeluvuotenamme. Ajankohta on nimittäin kannattavin (tai näin sanotaan) opiskelujen etenemisen ja menestyksen kannalta. Niinpä minäkin ihanan opettajani kannustamana (pakottamana ;) otin neuvosta vaarin, ja aloin katsella valittavissa olevia vaihto-opiskelukaupunkeja. Koska lapsuuteni Pikku-Heidi -vuosien Alppikylä-maisemien lumoissa sekä teini-iän idolini (no hyi mikä sana kuvaamaan niin hienoa miestä, antakaa anteeksi) Petteri Nummelinin hienoisesta myötävaikutuksesta Sveitsi on vahvasti juurtunut sydämeeni, oli päivänselvää, että myös siellä halusin suorittaa vaihtoni. Valitettavasti tämän haaveen toteuttaminen olisi tuottanut liian suuren määrän papereita, tuskaa ja itsenäistä toimintaa (koska Sveitsi ei kuulunut laitoksemme vaihtokohteisiin, ja on muutenkin vähän ongelmallisempi paikka), joita en ensimmäisen ulkomaanmatkaani järjestymiseen kaivannut yhtään enempää.
Siispä valittavaksi jäi liuta kaupunkeja Saksan ja Itävallan alueella, joista Konstanz valikoitui lopulta varsin helposti ykkösvaihtoehdokseni. Sijainti jokseenkin kiinnostavammassa eteläisessä Saksassa aivan Sveitsin rajalla, Bodenjärven rannalla, kaupungin suhteellisen pieni koko sekä läheinen helluntaiseurakunta olivat vahvimmat houkuttimeni tuota kaupunkia kohtaan. Rasti ruutuun, odottamaan ja toivomaan parasta. Myös nykyinen kämppikseni Anneli oli hakenut ensisijaisesti Konstanziin, ja koska sinne oli tarjolla vain yksi vaihtopaikka, oli odottaminen astetta jännittyneempää. En tiedä minkä vuoksi, mutta lopulta me kumpikin pääsimme Konstanziin. Ja hyvä niin. Minulle ainakin olisi tullut paha mieli, jos Anneli olisi päässyt ja minä en. :)
Välikommenttina, tällästä tylsää faktaa on tylsä kirjottaa, toivottavasti vielä tylsempää lukea. Mutta kai tämä on vähän pakollista, jos haluaa tällä korvata raportin. Lupaan ettei tämä jatkossa ole niin tylsää kun päästään itse matkalle.
No niin siis, yliopiston puolelta meitä autettiin hyvin näissä vaihtoon valmistautumisissa. Jo talvipuolella ennen hakemisia sun muita oli yleinen info- ja kiinnostuksenherätystilaisuus kaikille halukkaille. Myöhemmin keväällä oli vielä kokonainen päivä erinäisiä infotilaisuuksia vaihtoon valituille lentolipuista learning agreementtien kautta asunnonhakemiseen. Tietoa tuli tosiaankin hirvittävä määrä samana päivänä, ja itsellä ainakin oli pää vielä enemmän pyörällä kaiken sen jälkeen, puhumattakaan siitä "hienoisesta" stressistä, jonka kehoitukset rokotuksiin, vakuutuksiin ja mastercardeihin saivat aikaan. Yksi asia kaiken muun seasta kyllä valikoitui iskostumaan varsin jämäkästi mieleeni. Eräs Saksassa vaihdossa ollut tyttö nimittäin kertoi, että sai koko vuonna ehkä 1 opintopisteen kerättyä, eikä KELA ollut moksiskaan. Jostain kumman syystä tuo jäi päällimmäisenä mieleen ;) No juu, onneksi me saksankieliseen maahan lähtijät kokoonnuimme vielä ERASMUS-yhdyshenkilömme kanssa täyttämään ne tärkeimmät paperit; yliopistoon ilmoittautumisen sekä opiskelija-asunnon hakemisen.
Vaikka nuo hakupaperit olikin täytetty jo hyvissä ajoin yli kuukausi ennen deadline-lähetyspäivää, jäi niiden lähettäminen minulla tuttuun tapaan mahdollisimman myöhäiseksi. Ja juurikin noina viimeisinä lähetyspäivinä tajusin, että minulta puuttuu yksi tarvittava paperi joukosta. Olin jopa niin epätoivoinen, että uskaltauduin (siis MINÄ!) soittamaan Jyväskylän yliopiston kansainvälisiin palveluihin ja kysymään miten voisin tuon paperin mahdollisimman pikaisesti saada haltuuni. (hahaa, saksan predikatiivisäännöt alkaa vallata pääkoppaani...heh, kukaan ei ees tajunnu ;D ) Ja niinpä jouduin vielä seuraavana päivänä tekemään aina niin mukavan bussimatkan rakkaaseen opiskelukaupunkiini yhden ainokaisen paperin takia. Tai no, myönnetään, ehkä paremminkin sen oman saamattomuuteni takia. Mutta anyway, sain paperit pikapostina Saksaan juuri oikeaan aikaan, huh.
Siinäpä nuo pakolliset paperihommat oikeastaan olivat. Joskus keskikesäisenä päivänä tuli paksu kirje Konstanzista sisältäen monia monia papereita, mutta miten minä sen nyt siitä saksasta/englannista tajusin, niin kaikeksi onneksi sinnepäin ei enää tarvinnut lähettää mitään, ellei sitten halunnut saada paikan päältä tuutoria vähän avustamaan alkuun tai näyttämään paikkoja yms. Ja sitten ei tarvinnutkaan/voinutkaan/saanutkaan muuta tehdä kuin odottaa, odottaa ja odottaa (ja välissä hommata lentoliput ja ihkaensimmäinen passi :D) sitä syyskuun päivää, jolloin matkaanlähdön oli määrä tapahtua...
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)